Olen ollut pienestä pitäen ahne. Söin paketillisen voita kun luulin sitä jäätelöksi. Maistui kaamealta, mutta söin sitkeästi, lusikallinen kerrallaan. Ei se pysynyt sisällä, puoli kiloa voita on liikaa viisivuotiaan ruuansulatukselle.

Ja kun olin (ja olen) ahne, en voinut estää silmiäni kirkastumasta, kun isotäti tarjosi rahaa. Kättä en ojentanut, olin jo oppinut että raha on likaista ja kylvää hankaluuksia, siitä ei sovi näkyvästi kiinnostua. Joten en koskaan oppinut yhdistämään työntekoa ja rahaa, jälkimmäinen oli kuin voikimpale, siitä piti päästä nopeasti eroon.

Työ taas, sitä oli monenlaista, täysin turhasta puuhastelusta tulosta tuottavaan ja vaikeaan, sitten oli jotain muuta, niitä asioita, jotka osasin. Oletin että niistä ei sopinut pyytää palkkaa.

Oletan kyllä yhä. Silmä saattaa kirkastua, mutta kättä en ojenna.

Olen valmis tappelemaan hampaat irvessä sen puolesta että runoilijoille (kuvataiteilijoille ja kirjailijoille) maksetaan niin esiintymisistä kuin teoksistakin. Kunhan saan irvistellä muiden puolesta, omat silmäni siinä sivussa korkeintaan alkavat hiukan loistaa, ja jos seteli koskettaa kättäni, annan tai vaihdan sen heti pois.

En kysy palkkion perään, jos sitä ei kuulu, mutta kun sellainen tilille ilmestyy, tunnen kuitenkin tätä nykyä hienoista turvallisuutta. Teen ilmaiseksi ja ruokapalkalla, ruokapalkka on ihan hyvä. Pyrin siihen ettei muiden tarvitsisi toimia samoin, olen kaksinaismoralisti, toimeni ovat haitallisia.

Edelleenkään en luota rahaan, pidän sitä epätodellisena. Käytännössä se kuitenkin toimii melko hyvin vaihdon välineenä. Suoraan vaihtaessa asioiden ja tekojen arvoa on usein vaikea arvioida, rahaa saa sen minkä saa, tuntuu kuin sillä ei olisi lainkaan arvoa. Runouden arvo on mittaamaton, se liikauttaa totuutta tosiasioiden takana, vaikka kirjoittuu niiden pintaan, vain runoilija valehtelee puhuessaan totta, runous muistuttaa rahaa.