SARI: Nuorena runo oli minulle kiehtova yhdistelmä kieltä ja mysteeriä; pidin siitä, että kielellä tehtiin kuvia. Teini-iässä kirjoittelin itsekin.

Palasin runojen lukemiseen pikkulasten äitinä, kun oma aika ja jaksaminen oli pätkinä pitkin päivää. Kun oli lukemisen jano eikä romaanin lukeminen viiden minuutin osissa toiminut, oli vastaus runokirjassa. Runo oli nopeasti luettu, mutta se jäi pitkäksi aikaa mieleen kehittymään. Se oli kirjallisuuden tiivistettä.

Eräänä kesäpäivänä jähmetyin Bo Carpelanin kokoelma kädessäni, ja mielen lävisti ajatus: nyt tajuan, mitä runo on. Carpelaniin palaan vieläkin silloin, kun olen pysähdyksissä ja kaipaan sysäystä.

Olin ehkä oppinut lukemaan runoa, mutta millaista olisi kirjoittaa itse? Osaisinko, oppisinko?

SARI: Ryhmä on paras mahdollinen ulkopuolinen, sillä se reagoi ja analysoi. Oman tekstin vihjeet ovat itselle ilmiselviä, mutta muita ne eivät välttämättä johdata haluttuun suuntaan – tai kuten minulla kävi ensimmäisenä vuonna, ei oikein mihinkään suuntaan. Kun tuolloin useimmiten luokkaan tuli hiljaisuus vuoroni jälkeen, oli pakko myöntää että tekstit olivat liian kryptisiä ulkopuolisille. Toisena vuonna olen saanut sitäkin palautetta, että runot ovat turhan selittäviä. Olen osunut molempiin laitoihin. Varsinainen pelikenttä olisi noiden välissä.

Kun kurssilla otettiin käyttöön suljettu nettiryhmä, jonne tekstit palautetaan ennen kokoontumista, jouduin nostamaan rimaa ja pyrkimään parempaan. Kun itsellä oli ennakkoon fiilis että ”nyt ei irtoa tämän parempaa”, ja sähköpostiin alkoi kilahdella muiden toinen toistaan hienompia runoja, en kehdannutkaan palauttaa tekelettäni. Käärin hihat ja ryhdyin töihin. Näin käy joka kerta!

Ryhmässä on hyviä puolia kirjoittamisen ulkopuolellakin. On etuoikeus olla hienojen persoonien ja lahjakkaiden kirjoittajien ympäröimänä. On myös jotenkin lohduttavaa, että ryhmän tavassa käyttää ja ymmärtää kieltä on jotain meille kaikille yhteistä. Runonystävät on kuin oma vaarantunut lajinsa, ja kokoontumisessa tulee huojentunut olo siitä, että lajin sukupuutto on lykätty.

Olen epätodennäköisin tyyppi ilmoittautumaan kirjoituskurssille, mutta en ole tuntenut itseäni epätoivotuksi. Siinä on hyvä uutinen: koska olen selviytynyt ryhmästä ja ryhmä minusta, muiden minunlaisten ei tarvitse epäillä itseään.

Kolmen tunnin sosiaalinen tilanne illalla on aamuvirkulle introvertille uuvuttava, ja kun se vielä ryyditetään oman luomuksen paljastamisella, on kynnys korkealla. Mutta se kannattaa ylittää. Olen hivuttautunut ajatukseen että vaikka tilanne ja kirjoittaminen on vaikeaa, sitä ei pidä vältellä.

Sari: Kirjoittajien erilaisuus on voimavara. Ryhmässä joku aina näkee sen mitä muut eivät huomanneet. Kirjoittajalle on hyödyllistä kuulla toinen, erilainen näkökulma.

Hankaluuteni kirjoittamiseen ryhmässä liittyvät persoonallisuuteen. Estyneelle on jakaminen ollut vaikea paikka, mutta jännittämistä helpottaa se, että ryhmä on ystävällinen ja luotettava. Sittemmin hankalinta on ollut heittäytyä tunnilla tehtäviin harjoituksiin, joissa kirjoitetaan muutama minuutti, ja sen jälkeen jaetaan tekstit ryhmälle. On ollut terveellistä hyväksyä omat rajoitteensa. Toki haluan ottaa kirjoittamisen vakavasti sikäli että pyrin parhaimpaani, mutta muuten on ollut hyödyllistä huomata, että lopulta ei ole vakavaa onnistuuko vai ei.  Fokus on siirtynyt lopputuloksesta prosessiin. Kehityn, eikä tässä vaiheessa ole oleellista se kuinka pitkälle se riittää.

Olen tarkkailija. Sama ominaisuus, josta on hyötyä kirjoittamisessa, on ryhmän kannalta ikävä, sillä en ole tarkkailultani saanut riittävästi avattua suutani kun on palautteen antamisen vuoro. Tässäkin on kehittymisen paikka.

Sari: Minun silmäni kiinnittyvät ensimmäiseksi runoon, jonka ulkomuoto on jollain tavalla kutkuttava. Sisällön puolesta pidän sellaisista, joissa on ikään kuin puhdasta kuvaa, joka ei vaadi selittämistä eikä analysointia. Oivallus tai elämys tulee siinä lukiessa. Toisaalta pidän niistä, joihin saa lisätä omaa tulkintaa ja silloin on hyvä, että tekstissä on avain sopivaan oveen.

Pidän myös siitä, että runo ei selitä. Olen lähes pakkomielteisen kiinnostunut siitä mitä runossa ei sanota: näen sillä yhtä suuren roolin kuin sillä mitä sanotaan. Kai ne on sitten niitä rivivälejä!

Runo on hauskan vinksahtanut laji siinä mielessä, että miellän sen tiiviiksi sanalliseksi viittaukseksi asiaan, jota ei voi sanoa sanoilla, ei ainakaan tiiviisti.

Pienikokoiset paradoksit viehättävät runon ulkopuolellakin, ja arjen piristys voi olla vaikka marketin pihassa uunituoreesta hiekoitushiekasta kinastelevat varikset. Kurssin myötä olen alkanut nähdä runoa vähän kaikkialla.

Sari: Olisi kiva voida virittää itsensä runoilemaan, mutta ainakaan toistaiseksi ei ole olemassa rutiinia, jossa tietyn kaavan noudattamisesta seuraisi kirjoittamista.

Olen kypsyttelijä, kaikessa. Monta kertaa toivon itseltäni nopeampaa reagointia, mutta runonkirjoittamiseen tuo kypsyttely sopii. Minulla näyttää olevan pinttymä kirjoittaa pienistä ja vähäisistä, ja jos hentoon aiheeseen tarttuu ennen kuin se on saanut hahmottua, se liukenee ja karkaa.

Kirjoittamisessa käytän paljon puhelimen muistikirjaa. Ehkä se liittyy tähän kypsyttelytyyliin: runosta voi juolahtaa mieleen uutta milloin tahansa, ja sen saa kätevästi kännykkään talteen. Samalla säästyn setvimästä monia versioita – joiden kanssa olisin pulassa - kun jäljelle jää yksi muokattu teksti.

Kun myöhemmin siirrän tekstin koneelle, säkeet siirtyilevät ja hakevat paikkansa. Hassua kyllä vielä printtaaminen muuttaa tekstiä niin, että paperilla näen sellaista, jota ruudulla en ollut huomannut.

Kun useita vuosia sitten lähetin runoja arvostelupalveluun, minulle osoitettiin suurimmat kompastuskiveni. Yksi niistä on se, että jätän runot kesken.

Pyörittelin asiaa pitkään, mutta en millään hoksannut kuinka keskeneräisestä saisi kokonaisen. Se alkoi kirkastua vasta ryhmässä, kun huomasin kuinka lapsellinen mielikuva minulla oli ollut runon kirjoittamisesta. Olin pitänyt runoa lähinnä tapahtumana, joka osuu joidenkin kohdalle, ja itseäni tyyppinä jolle niin ei käy. Kun kurssilla yhdistin runon työstämisen siihen että aloin saada teksteistä palautetta, ymmärsin että runon kirjoittaminen on työtä, ainakin minulle. Se oli helpottavaa.

Sari: Minusta se vastaa samoihin tarpeisiin kuin taide usein muutenkin. Minussa runo osuu samaan hermoon kuin valokuvaus. Ja samalla tavalla kuin muussakin taiteessa, on runossa tarjontaa joka makuun. En minä pidä kaikista musiikkilajeistakaan, vaikka pidän musiikista ja olen soittanutkin vähän. Runossa taas olen ongelmissa proosarunojen äärellä, ja minulta uhkaa pudota hanskat jo ennen lukemista. En silti pidä itseäni kelvottomana runonlukijana tai runoa itselleni sopimattomana lajina.