Runous ei ole mikään uskonlahko, kirjoitti Maila Pylkkönen.

Jano-lehti pyysi minulta kirjoituksen kutsumuksesta, tavasta tehdä runoa, ilmaisesta työstä. Vastaan kutsuun. Aiheet viettävät psyykkisen elämäkerran äärelle, kysymykseen kuinka ja miksi minusta tuli kirjailija. Henkilökohtaisin on helposti myös toistuvinta, henkilöstä riippumatonta – usein kenties vain jakamatonta, kertomatonta. Yksilöllisyys ei ole yksilön aikaansaannosta.

Olen mieltänyt runoilijanlaatuni hengelliseksi. Se edellyttää niiden elämänalueiden julkista jakamista, joita olen jo lapsena oppinut suojelemaan, piilottamaan, peittämään. Julkisuus tai lukijakunta, jota tekstini tavoittavat, on tietenkin suppea. Kaikkoava lukija ei tule kirjoittajan tietoon. Kirjoitukseni hengellisyys on joskus kätkeytynyt ilmaisun läpitunkemattomuuteen, mutta joskus myös tullut kohti suorin sanoin. Yllätyn tästä yhä.

Kutsumus: kutsu, vastaus. Kutsu ei ole vain yksilölle, minulle tai sinulle tai hänelle. Kuten ilma, jota hengitän, jota hengitämme yhdessä muunlajisten kanssa. Kuukin ottaa maan ilmakehästä kaasuja, happea. Kutsun voi torjua, kieltää, unohtaa, siltä voi sulkea korvansa. Siihen voi osallistua, suostua, antautua, lähteä mukaan. Sen voi jakaa, kuuluttaa.

Vastaus kutsuun alkaa kuuntelemisesta. Keskustelussakin: jo kuuntelemisen tapa kertoo käsityksistä, mielipiteistä, tunteista ja kaikesta ihmisessä, vaikkei sanoisi mitään. Kutsulle on merkitsevää, miten se vastaanotetaan. Ikään kuin kutsu olisi jotenkin elävä. Jos kuulee kutsun, mutta epäröi tai jättää vastaamatta, kutsu voi tyrehtyä ja kutsuttu menettää tilaisuuden. Miten perustavia tai ainutlaatuisia ovat tilaisuudet? Miten perustavaa menetys voi olla? Voiko olla, ettei uutta tilaisuutta ja kutsua tule, toista reittiä? Voiko kutsu muuttaa muotoaan niin, että seuraavaa kutsua ei enää tunnista? Ja vaikka tunnistaisi, ei kokisi vetoa siihen? Kutsu olisi jo jollekin toiselle.

Alle kouluikäisenä ajattelin, että minusta tulee lähetyssaarnaaja. Perheessäni kristinuskolla oli erityinen arvo ja merkitys. Uskonnolliset yhteisöt olivat kiinteä osa arkea, uskonnosta puhuminen ja uskonnollisuuden jakaminen päivittäistä. Toinen merkitsevä asia oli kirjallisuus, siskolleni ja minulle luettiin paljon. Päiväkodissa ja koulussa kristinuskon merkitys kyseenalaistui, useimmille se ei ollut tärkeä ja monille se oli peräti outo ja pilkattava. Samaan aikaan vanhempani vaihtoivat seurakuntaa. Uskontoa ei voinut jakaa, yhteisö ei ollut vakaa. Piti salata, niellä, piilottaa. Kirjallisuus oli neutraalimpi ja avoimesti esillä, melkein kaikki pitävät tarinoista. Kavereiden kanssa saattoi harrastaa kirjallisia asioita, lukea ja kirjoittaa tarinoita, puhua niistä, pelata roolipelejä. Roolipelit tietysti täytyi selittää kotona parhain päin: magia niissä ei ollut oikeasti magiaa. Näin hengellinen taipumukseni teini-iän myötä sulautui kirjallisuusintooni, kohti fantasiaa ja scifiä, sitten BBS-keskusteluissa joidenkin itseäni vanhempien esimerkistä kohti runoutta.

Runouden keveys sopi levottomalle luonteelleni hyvin. Kirjoitettuani ensimmäisen runoni huhtikuussa 1998 jatkoin monta vuotta runojen tekemistä päivittäin. Tein tuhansia runoja, kokeilin minkä keksin ja kerkesin. Jokin kutsui ja vastasin? Psykologisesti kutsun rakenne oli tällainen: Perheen sosiaalisessa yhteisössä opitun uskonnollisen taipumuksen tukahdutti laajemman sosiaalisen paineen vastakkaisuus, ja taipumus etsi uuden muodon toteutua. Maailmankuvallinen ristiriita ajoi sisäisen maailman vahvistamiseen.

Runoudessa saatoin sanoa mitä vain, mitä en ääneen olisi ehkä osannut tai uskaltanut. En olisi uskaltanut puhua runojeni tavoin koulukavereille, enkä myöskään uskonnollisissa tilanteissa, jotka muutenkin ohenivat merkitykseltään. Luulen, että salasin suurimman osan sisäisestä elämästäni, tunteistani, kokemuksistani. Runouden kautta löysin sille jonkin tavan tulla ilmi ja myös kuulluksi. Pidäkkeitä kirjalliselle ilmaisulle oli paljon vähemmän kuin puhuessa. Ajattelin, että runoissa unet, joita en muista, tulivat esiin. Eräs tuttu sanataideohjaaja kannusti minua kirjoittajalukioon. Kuulin kutsun, tiesin minne mennä.

Onko runous kutsumukseni? Olin eniten runoilija noin vuosina 2003-2005. Olin viettänyt vuosituhannen alun Oriveden Opistolla omaksuen sanataiteellista, performatiivista ja kuvataiteellista ajattelua ja käytäntöä. Olin saavuttanut suhteellisen itsenäisyyden esteettisen ja taiteenfilosofisen ajattelun suhteen, löytänyt joukon ihmisiä, jotka ymmärsivät ja haastoivat ja tukivat ajatteluani ja tekemistäni. Olli-Pekka Tennilä, Kaija Rantakari ja Joonas Salusjärvi lienivät heistä syvävaikutteisimmat, lisäksi Tampereella kohtaamani Antti Salminen. Minulla oli koeyleisö ja ateljeekriitikot.

Taidekoulun ympäristö oli turvallinen ja mahdollisti tietyn katteettoman itsetunnon kehittymisen, mistä oli paljon hyötyä myöhemmin, kun kirjallinen yhteisö puuttui. Sosiaalinen arvostus tai sen puute ovat yhtä lailla katteettomia, mielivaltaisia. Sisäisellä mielivallalla pääsee yli ulkoisen mielivallan esteistä. Samalla voi syntyä ylimielisyyden ja ylpeyden sisäisiä esteitä, suojia vierailta ihmisiltä ja ajatuksilta. Nämä suojat tuottavat sitten kateutta ja katkeruutta, jos kuitenkin odottaa ulkoista hyväksyntää eikä saa sitä.

Mitä syvemmälle itselleni ominaiseen kirjoittamiseen olen päässyt, sitä vähemmän kirjoittaminen ja kirjoittajuus on merkinnyt minulle henkilökohtaisesti – uskallan väittää. Kun julkisen vastaanoton tai rahan puute on tuntunut kovalta, kirjoittajuus on merkinnyt enemmän: lähinnä taakkaa tai raskasta laahusta. Mitä muka teen, miksi teen työtä jolle ei ole paikkaa maailmassa? Lapsena minuun iskostui ”kahden maailman kansalainen” -ajattelu virsistä, saarnoista ja ympäristön puheesta. Taitelijana yhteiskunnassa on vähän samantapaisessa kaksoisroolissa. Kumpikin rooli tarvitaan eikä niitä voi pakottaa toisiinsa jommankumman kärsimättä.

Runoilijuuden identiteetti tarvitsee polttoaineekseen uusia kirjallisia löydöksiä. Kun ne harvenevat ja kirjoittaminen muuttuu tiedostetummaksi, tavallisemmaksi, runoilijuus koettuna identiteettinä haihtuu tai sulautuu persoonaan yleensä. Itsen, toisten ja elämän ihmeellisyys ja viehätys tulevat vastaan ja kutsuvat ensisijassa muualla kuin kirjoittaessa. On saavutettu tietty kylläisyysaste. Sen varassa työnteko sujuu. Oivallukset, joita silti toisinaan tulee, syventävät persoonaan yhtenäistyneen kirjoittajuuden peruskiviä.

Keväällä 2007 olin muuttanut juuri toisen kerran elämässäni Turkuun. Kirjoitin Tuli&Savuun esseetä runoudesta henkisenä aktivismina Fennicumin kirjaston yläkerrassa. Punnitsin ekologisen ja hengellisen näkökulman välillä ja totesin, etten voisi kumpaakin ymmärtää ja käsittää kylliksi. Kokonaisuus vaatisi kumpaakin. Näin ettei ekologinen aktivismi olisi minun sarkani, hengellisyys olisi.

Runous ammattina johtaa taloudellisen niukkuuden ja teosten vastaanoton niukkuuden haasteisiin. Miksi tehdä työtä jolla ei elä ja jota ei huomata? Koska tarvitsee. Mikä se sellainen tarve on? Itsensä toteuttamisen tarve, vai? Onko se pienen lapsen kuulluksi tulemisen tarvetta? Mikä tarvitsee kuulluksi tulemista? Vai onko se vain runoilijaksi tahtovan rajoittunut sosiaalisten roolien paletti, joka tarvitsee, tietämättä mitä oikeastaan tarvitsee? Runous, runoilijuus voi olla usein sijaistoiminto, psyykkinen harharetki. Puun sivuhaara on kuitenkin osa puuta ja metsää. Metsä kasvaa haluavin oksin.

Kirjailijan ammattitaitoon kuuluu välinpitämättömyys sosiaalisista edellytyksistä, yleisöstä, toimeentulosta, huomiosta, ymmärtäjistä. Käytännössä taloudellista ja psykologista tukea yleensä tarvitsee, jotta työ sujuu – työ ei suju, jos elämä on mahdotonta tai vaikeaa. Työ muuttuu itseriittoiseksi latteudeksi ja kuihtuu ilman keskustelua toisten kirjoittajien, niin ammattilaisten kuin harrastajien kanssa.

Runous ei ole ensisijaisesti tätä aikaa ja sen kirjallista julkisuutta varten. Ajattelen, että runous on itseisarvoista, mutta ei ammattina tai yksilöiden roolina vaan kielen elävyyden mittana ja kokemusten ilmaisun perusviljelynä. Ovatko runoilijat runoudelle välttämättömiä? Olennaisempaa kuin runoilijat ammattina tai identiteettinä on kielellisen syväkokemuksen mahdollisuus. Runoilija ammattina saattaa olla yksinkertaisimpia yhteisöllisiä rakenteita, joilla kielellistä syväkokemusta voidaan viljellä.

Kymmenen vuoden jälkeen voin nähdä ekologisuuden ja hengellisyyden välisen valinnan seurauksia. Vastasinko siinä johonkin kutsuun? Hengellisyyden käytännöt löytyivät paljolti kehotietoisuuden ja alitajunnan kohtaamisen menetelmistä. Voin työskennellä itseni ja toisten ihmisten kanssa näillä tavoin. Työni on ollut ilmaista erityisesti kehon ja tajunnan merkitystä kirjalliselle ja esteettiselle kokemukselle. Tämä on periaatteessa rukouksen sovellusta taiteessa, kokemuksen metodologiaa.

Se, mikä minussa hengellisyyteni avoimuudesta yllättyy, kuten esseen alussa totesin, lienee alakoululainen, joka on huomannut, ettei uskonnollista puhetta suvaita tai oteta vastaan ja siksi piilottaa tuon itselleen valtavan tärkeän elämänalueen kavereiltaan, koulun sosiaaliselta ympäristöltä. Hän häpeää vakaumustaan, uskontoaan ja vanhempiaan. Hän haluaa jakaa sen, mutta ei luota ihmisiin. Sisäisen maailman tarpeet etsivät esiintuloväylän. Ulkoisen maailman mahdollisuudet saalistavat toteuttajansa.

Kutsumus vääjäämättömyytenä elämässä: Jollen olisi mennyt Oriveden opiston kirjoittajalukioon, olisin käynyt lukion Hartolassa Itä-Hämeen opistolla. Orivedellä runouden opettaja Risto Ahti esitteli William Blaken ja Georg Gurdjieffin kaltaisia hahmoja. Hartolassa olisin voinut valita uskonnon valinnaiskurssin, jossa olisi käsitelty Emmanuel Swedenborgin enkelioppia. Olisin kummassakin tapauksessa saanut kyllästyksen länsimaista esoteriaa. Protestanttisen kasvatuksen näkökulmasta outoa ja arveluttavaa. Monet elämäni hengelliset ja taiteelliset virtaukset ovat alitajuisten, suvussa sukupolvien aikana liian vähälle huomiolle jääneiden taipumusten ja tarkoitusten norumista tai ryöpsähtämistä esiin.

Loppuvuonna 2016 puolisoni kiusasi minua: "sinusta tulisi hyvä pappi, mene opiskelemaan teologiaa", "viisautesi menee hukkaan, se tarvitsee suuremman yleisön". En tuntenut tätä kutsua. Mutta tunsin jonkin kutsun... mikä sen muoto olisi? Ymmärsin, että voisin tehdä jotain hyödyllistä jossakin yhteisössä – kirjoittamalla runouden yhteydessä ei näyttänyt olevan juuri mahdollisuuksia tällaiselle. Runous ei ole aikalaisia varten, lukija on aina muualla.

Kävin joitakin kertoja kirkossa ja näin, miten muoto, jota siellä tuotetaan ja ylläpidetään, on jo mennyttä, mutta vielä niin vahvasti vallitsee, että menee kauan ennen kuin mikään muu muoto murtautuu sen kuorista esiin. Tuttu havainto. Toisaalta lukemattomia muita hengellisyyden muotoja on muissa ympäristöissä ja paikoissa – kenties kirkossakin, en tunne seurakuntia syvälti. Paljon vanhempi muoto, josta luen Noitien ja paimentolaisten parissa -kirjasta, jo mahdottomaksi tullut, kutsuu minua. Mitään pääsyä sen luo tuskin on. Tulevat kohtaamiset ovat tuntemattomia. En ole juuri nyt vahvasti sisällä missään kirjallisessa tai hengellisessä yhteisössä, ellei ystävyyksiä ja muita kohtaamisia sellaisiksi lasketa.

Kutsumus ei ole vain saalistava kohtalo. Kutsumus syntyy tavastani kuunnella ja tunnistaa tarkoitukseni siinä mitä kuulin. Kun kirjoittaja kokeilee kuuntelemista, kuunteluun uppoutumista, käy selväksi ettei mikään määrä kirjoittamista tule tyhjentämään kuultua. Mutta kirjoittamalla voi löytää hetken, jossa kirjoittaja ja miksei myös lukija alkaa kuunnella tekstin äärellä. Silloin kuulee muutakin kuin tekstin. Hengellisyys ja kirjallisuus eivät ole kovin erilaisia. Kumpikin on olennaisesti kokemusmaailman kehkeytymistä enemmän tai vähemmän jaettavassa muodossa, jonka äärellä ihmiset ovat yhdessä yksin, äärettömyyksien ja äärimmäisten rajojen läheisyydessä, aina sen mukaan, miten uskallus, voimat ja ymmärrys sallivat.

Tiedän ja olen kokenut, että kirjoittaessa kuunteleminen on syvin tapa luodata ja saattaa tekstiksi kieltä, joka tuntuu, koskettaa, saa ymmärtämään, hämmentymään. Parhaimmillaan kirjoitus voi kannatella kokijansa suhdetta tajunnan laajempaan, ympäröivään kokonaisuuteen.

Tätä kirjoittaessa mieleeni palasi myös, miten kuunteleminen vaatii kehollisten impulssien hetkittäistä sallimista, koettelua ja suhteuttamista ajatuksen liikkeeseen: mikä sana tai ilmaus tuntuu oikealta ja mikä ei, millainen tunne kirjoittaessa johtaa ilmaisuihin joita tarvitsen ja joita siksi lukija voi myös tarvita. Mutta usein kuunteleminen kirjoittaessa ei onnistu.

Ursula le Guin sanoo haastattelijalle, että ei hänen olisi pitänyt kutsua prosessia jolla romaanihenkilöt kirjoittuvat niiden löytämiseksi, vaan olisi pitänyt sanoa että ne löytävät hänet – hän kuuntelee, kirjaa ylös mitä kuulee. Tätä kuunnellessa Youtubesta häärään keittiössä jotakin. Le Guinin sanoessa "listen" tunnistan kirjallisen kutsumukseni kaiun, jonka olen unohtanut. En ole kirjoittanut kuunnellen, vaan suorittaen, deadlinea vasten, levottomana, häiriötekijöiden, internetin, muun median ja päivittäisen havaintokentän ärsykkeiden viedessä huomioni kerta toisensa jälkeen.

Kierkegaard kutsui rukoilua Jumalan kuunteluksi, erotti sen Jumalalle puhumisesta tai hiljaisuudesta. Olen aina pitänyt tuota runouden kuvauksena. Hiljentyminen ei vastaa kuuntelemisen tarvetta, ei ravitse, vaan muistuttaa lähinnä hampaidenpesua.

Miksi kuunteleminen sitten on vaikeaa? Mielellä on kiire ja se tulkitsee, että sitä vainoavat velvollisuudet, yhteiskunnan ristiriidat ja paineet sekä puute rahassa ja maineessa, joista se on oppinut toivomaan ja haluamaan itselleen osan, mieluummin vähän isomman osan kuin joku muu mieli saa. Mieli siis luulee yhä olevansa eri kuin toiset mielet, kilpailussa, hädässä. Mutta mieli ei itsessään ole yhtään mitään. Minä, johon mieli kuuluu, olen häivähtävä liikahdus suuremmassa kaikkeudessa. Kaikkeudessa kukin olento on oman mielensä laajempi ympäristö. Mieli on heikko kuuntelija, siksi se ei voi tietää mitään. Se vain päättelee muualta tulevasta aineistosta käsin ja keksii tuota aineistoa vastaavaa näennäisen uutta aineistoa (on mahdotonta kuvitella uutta väriä, tässä yhteydessä usein sanotaan).

Mielen aineisto tulee lähinnä havainnoista ja tunteista, elävästä ruumiista ja tajuisesta sydämestä. Ne ovat mielelle paljolti tiedostamattomia lähteitä. Kiireinen, levoton ja mielestään vainottu mieli on kuuntelemisen tiellä. Myös ahdistunut, himokas, pelkäävä ja toivova, itsestään tunteiden vallassa ulos haluava keho voi estää kuuntelemista. Mielen tulisi rauhoittaa keho. Kehon tulisi ankkuroida mieli. Sitten keho olisi oivallinen kuuntelemisen instrumentti, mieli tarkkaavainen merkillepanija. Mikä sitten saisi mielen aikomaan kehon rauhoittamista ja kuuntelemista sen kanssa? Mikä voi jäljittää tuntematonta? Se kutsuu, ei vain kerran, vaan aina.