Olen esiintynyt runokeikoilla vuodesta 2005, osasta esiintymistä on maksettu palkkio, suurimmasta osasta ei. Rahan sijaan olen saanut joskus ruokaa, toisinaan kaljalippuja, yleensä taputuksia, joskus solvauksiakin. Ensimmäinen kirjani ilmestyi 2008, ennakoita en saanut, koska silloinen kustantajani oli juuri toimintansa käynnistänyt ntamo, tekijäkorvaukset kylläkin. Kaunokirjallisen tuotantoni ohessa olen toiminut Tuli&Savun päätoimittajana vuosina 2013–2015 ja luotsannut vuodesta 2016 verkkolehti Noesista. Päätoimittajan palkkiot ovat olleet hyvin nimellisiä suhteessa työtunteihin ja välillä niitä on pitänyt odottaa kuukausia. Lehden toimittamisen ohella olen päivystänyt myyntipöydässä, toimittanut pari vuosikirjaa, järjestänyt keskustelutilaisuuksia ja runoklubeja, kirjoittanut pressitiedotteita, apuraha- ja hankehakemuksia, houstannut muita runoilijoita jne — pääosin ilmaiseksi.
Ja ilmaistyöstä voi kai puhua silloinkin, kun apurahoja ei ole herunut, ja kirjoittaminen on kuitenkin jatkunut. Myös taide on työtä.
Miksi teen näitä asioita? Yksinkertaisesti siitä syystä, että en halua ajatella maailmaa ilman runoutta.
Tiedän, että vastaukseni kuulostaa naivilta, mutta olen ajatellut, että kenties tietty määrä naiviutta on tarpeen, jotta jaksaa vuodesta toiseen suunnata energiansa sellaiseen toimintaan, joka on hyvin marginaalista ja viime vuosina joutunut yhä enenevässä määrin halveksivan tuhahtelun kohteeksi.
Ja naiviuden lisäksi kyse on myös anarkiasta. Että on valmis menemään äärimmäisellä tarkkuudella asioihin, joita semiokapitalistisessa kulttuurissamme uhkaa vaiennus. On kyse merkityksistä ja arvoista. Rahaa tärkeämpää ovat lajia kohtaan tuntemani kiinnostus, kunnioitus ja rakkaus.
Suhteeni palkkiopolitiikkaan on kahtalainen. Olen ollut — ja tulen olemaan —mukana useissa pienten toimijoiden “ilmaishankkeissa”, sillä ymmärrän hyvin, että palkkioita on mahdotonta maksaa, jos rahoitusta ei ole. Toisaalta suhtaudun kuitenkin äärimmäisellä varauksella sellaisiin isojen instituutioiden hankkeisiin, joissa kaikille muille asiantuntijoille ja työntekijöille maksetaan, mutta taiteilijan palkkioksi ajatellaan mahdollisuus itseilmaisuun tai palkkiot ovat prosentuaalisesti täysin eri universumista.
Myytti köyhyyden ja taiteilijan symbioottisesta liitosta on juurtunut syvälle kulttuurimme, ja runouden parissa työskennellessä ajatus tuntipalkasta on absurdi — tosin olen alkanut ajatella, että ehkä sen ei pitäisi olla. Kuinka monia muita ammatinharjoittajia pyydetään pokkana tekemään ilmaistyötä, ja jos taiteilija uskaltaa kysyä palkkioista, hänet leimataan pahimmillaan ahneeksi ja kiittämättömäksi? Vaikka runoudessa on kyse kutsumuksesta, fakta on sekin, että laskut on maksettava.
Ensimmäiset vuodet runoilijana palkkioksi riitti se, kun tuli noteeratuksi ja sai ilmaista itseään. Runoni löysivät lukijoita ja sain jakaa runojen kautta tärkeäksi kokemiani asioita. Edelleenkin lukijat ovat tärkein palkka.
Voi olla, että asenteeni on osittain oireellinen ja olen ollut toiminnallani näyttämässä suuntaa, jossa runoudesta on poistettu hintalappu. Ihanneyhteiskunnassani kaikkea ei kuitenkaan mitata rahassa ja toisaalta taide ymmärretään arvoksi, josta ollaan valmiita maksamaan.
En ajattele runouden olevan tehokkain väline maailman muuttamiseen, mutta uskon, että runous voi hidastaa merkityksiä ja mahdollistaa sellaisia kokemuksia, jotka ovat ihmisyydelle ja meille kulttuurisille eläimille välttämättömiä. Kyse on sellaisesta sivistyksen ja kokemuksellisuuden alueesta, joka takaa olemassaololle jonkinlaisen mielekkyyden. Omaa talouttani enemmän murehdin tällä hetkellä sitä kulttuurista inflaatiota, joka Suomessa on meneillään. Taide ei ole vain satunnaista ajanvietettä, vaan esteettis-eettisesti orientoitunutta toimintaa. Se on työtä ihmisyyden puolesta — olkoonkin, että siitä maksettavat palkkiot voivat olla hyvin kirjavia.