Jano-lehti

Runouslehti kaikille

#4 numero. Teemana vanhanaikainen

Max Jacob: puhe ja 8 uutta runosuomennosta

Max Jacob
Teksti ilmestyi Nouvelles littéraires -lehdessä marraskuussa 1937. Se perustuu Max Jacobin pitämään päätöspuheenvuoroon nykyrunouskeskustelussa, joka järjestettiin osana Pariisin maailmannäyttelyä. Jacob (1876–1944) oli ranskalainen kirjailija ja kuvataiteilija.

Runous? Keksittyä unta

Noihin aikoihin [vuonna 1903 tai -04] pohdiskelin kovasti taiteeseen liittyviä kysymyksiä. Olin vastikään lukenut symbolisteja.

Pari uutta ystävääni näki minut eräänä päivänä Mona Lisan edessä ja tuli kysymään, mitä oikein puuhasin. Sanoin etsiväni vastausta siihen, mitä kauneus on. Ystäväni hymyilivät. Olin saamassa selville, että kauneus on teoksen etäisyyttä.

Etäällä taiteilijasta, etäällä yleisöstä. Taideteoksen tulee naisen tavoin kieltäytyä saadakseen enemmän rakkautta. Mutta miten on mahdollista sovittaa yhteen teoksen etäisyys ja tunteen vilpittömyys?

Tunne on kuitenkin olennainen osa kaikkia taideteoksia. Luomisen täytyy tapahtua hyvin korkealla. Miten voimme silloin kohdata itsemme?

Toinen löytöni oli lyyrisyys.

Lyyrisyys on irtiotto. Se on suihku, ja mitä tiiviimpi suihku on, sitä korkeammalle se nousee. Lyyrisyys syntyy virtausten yhtymäkohdassa.

Jotta minua olisi helpompi ymmärtää, kerron esimerkin. Vietätte iltaa ystävien kesken ja puhutte jostakusta toisesta henkilöstä. Haette luonteenomaista sanaa, joka antaisi hänestä välittömästi oikeanlaisen kuvan. Jos olette henkevä ihminen, löydätte myös henkevän sanan, jollaisia kuulee vain Pariisissa tai Ranskassa. Tällainen sana on jo lyyrisyyttä. Jos taas olette runoilija ja jos teitä liikuttavat monenmoiset yhteen virtaavat tuntemukset, voitte ilmaista ne sopusuhtaisella säkeellä.

Jos olette suuri runoilija, ilmaisette tuntemukset kokonaisella säkeistöllä. Jos poikkeusihminen, kokonaisella runolla. Sanoisinko kirjalla? Silloin minun pitäisi mainita nimeltä jokin kirja, enkä välitä sotkeutua sellaiseen.

Nyt aion puhua ajasta ennen Apollinairen ja Salmonin kohtaamista. Emme ole enää Pariisissa. Kuvitelkaa pieni kylä Bretagnen perukoilla, seudulla jota turistit eivät vielä ole lianneet. Tässä pienessä kylässä pieni, vaatimaton perhe, pieniä veljiä ja siskoja, ja kaikista pienin.

Meillä oli leikki: heti aamusta, kun puimme vaatteita päälle ennen maitokahvia ja kouluunlähtöä, kerroimme toisillemme yön aikana nähdyt unet. Jos jonkun epäiltiin keksineen unensa, muut kävivät raivokkaasti hänen kimppuunsa kiljuen: ”Keksitty uni, keksitty uni!”

Myönnän että minulle huudettiin usein: ”Keksitty uni!”

Myöhemmin tulin Pariisiin ja kahdeksannentoista ikävuoden tienoilla aloin miettiä muun ohella sitä, miksi unien kertomisesta saadaan niin paljon nautintoa. Päädyin ajattelemaan, että uni on ihmisessä intiimeintä. Unessa ihminen sivuuttaa kaiken arkielämäänsä kuuluvan kuonan, unessa sielu paljastaa itsensä. Tavallaan jo pelkkä halu kertoa unensa merkitsee runollista, purkautuvaa luonteenlaatua. Eikö runous ole ihmisen intiimimpien syvyyksien ilmaisua? Voiko jokin sellainen tuntua kiinnostavalta, mikä on syvää jonkun toisen ilmaisua? Kun olin ymmärtänyt tämän toden ja todennäköisen asian, ryhdyin ahkerasti joka hetki havainnoimaan itsessäni tapahtuvia syvimpiä liikahduksia.

Vielä hiukan myöhemmin, kun Picasson rohkaisemana olin tunnustautunut runoilijaksi, etsin kirjoituksissani sitä mikä on intiimeintä. Silloin tulin kirjoittaneeksi myös käsittämättömiä tekstejä, mistä minua on moitittu.

Näin saatoin ymmärtää, että runous on vain keksittyä unta.

Jokainen runoilija on valehtelija, kommentoi takaani kunnianarvoisa mestari Valéry. Mutta voi! Miten sovittaa yhteen valhe ja se vilpittömyys, joka antaa kaikille merkittäville teoksille niiden voiman? Tätä en ole vielä ratkaissut.

Kahdeksan uutta suomennosta Max Jacobin proosarunoista. Käännökset: Tommi Nuopponen

Runo

”Tulen rouva luoksenne joka aamu kunnes poikanne, kapteeni, palaa siirtomaista.”
”Paljon helpompi olisi katsoa almanakasta minä päivänä hän saapuu, mikäli tahdotte niin kovasti tavata hänet.”
Menimme rouvan asuntoon kun hän oli ulkona. Sisareni julisti että rouvalla on hienot kalusteet: norsunluu-upotuksin koristeltu vuode, josta norsunluu on irtoillut.
”Tuollaisia vuoteita näkee paljon. Sitä paitsi se ei ole kaunis, koska se ei ole vanha, ja vanha se ei ole koska tähän on upotettuna rouvan pojan muotokuva.”
”Älä käytä rouvan kynsiviilaa. Ensiksikin koska sinä et osaa käyttää norsunluista kynsiviilaa ja toiseksi koska rouvien kynsiviiloja ei käytetä kun he ovat poissa. Jos hän tulee kotiin, mitä hän sanoo? Ja ellei sano, niin mitä ajattelee?”
”Minä ainakin sanon että odotan hänen kapteenipoikaansa, joka on siirtomaissa.”
”Hän ajattelee että sinä käytät väärin hänen asuntoaan ja heittää sinut ulos, ja sinun täytyy mennä taas yksin ryyppäämään kahviloitten terasseille.”

Runo josta puuttuu yhtenäisyyttä

Kaikki tapahtuu niin kuin Alfred de Musset’n aikoina. Olen nyt rue du Rempartin täysihoitolassa: kynttilänvalossa joku säveltäjä moittii minua koska en tullut Oopperaan kuuntelemaan hänen balettiaan. Sitten harjoittelen vanhalla flyygelillä soittamaan fermaatteja samalla kun hän laulaa muunnelmia… Makuualkovissa hänellä oli nainen, mutta se oli hänen sairas äitinsä.
Olen tanssiaisissa, arveluita riittää: ”Katsokaa kuinka hän on laittautunut! Samanlainen punainen turbaani kuin tyttärellä! Hän on rakastunut, hyvät naiset, rakastunut! Nuhteeton rouva de Pont-Aven rakastaa. Turbaaneja, uusia hiustyylejä! Hän jää koko yöksi jos mies on paikalla!” Käydessäni sisään kaksi naista kysyi kummastako pidän enemmän, ja pidin molemmista enemmän. Mainio herra opetti meitä tanssimaan angleesia ja oppitunti venyi. Toteutettiin rohkea, kekseliäs innovaatio: kun jonoa järjestettiin, kaasua vähennettiin (käytettiinkö siellä kaasua?) ja sitten loistetta lisättiin kun musiikkia soitettiin yhä lujempaa. Kuvion valmistuttua piano pimputti säkenöiden kuin kaasu. Innovaatio! Minä taas viivyin takan ääressä, talon emäntä lähetti kukkia sillä olin sairaana; kukkakorit saivat minut yhtäaikaisesti itkemään ja nauramaan. Salonki täyttyi turbaaneista ja paljaista olkapäistä, ihmiset näyttivät kansallisteatterin statisteilta. Kaksi naista sanoi: ”Meikäläisillä ei ole tapana pettyä eikä pettää!” Jotkut herrasmiehet yrittivät muistella mitä lie kaksirivistä tavuarvoitusta ja he painelivat ulos käydäkseen kaksintaistelun. Minun iloni, suruni ja kukkani takan ääressä herättivät mielenkiintoa.

Runo

Raaputa pois kenraalien päät! Mutta ne ovat eläviä! Voin enintään vaihtaa niiden hatut: hatut täynnä pumpuliruutia, eivätkä nämä keisarikauden herrat laske leikkiä: pumpuliruuti syttyy. En tiennytkään, että pumpuliruuti muistuttaa valkoista kyyhkystä. Astu tähän raamatulliseen maisemaan! Se on tosin puupiirros: eri kokoisten talojen rivi, hiekkaranta vesitilkan takana, vesitilkka palmun takana. Kuvitusta Max Jacobin romaaniin Pyhä Matorel. Neiti Léonie ja minä kuljemme siellä, en tiennytkään että kirjassa raahataan matkalaukkuja! Hattujensa alla juhla-aterialla istuvat kenraalit olivat eläviä, mutta emmekö me ole, neiti Léonie ja minä? En voi astua tuohon raamatulliseen maisemaan, se on puupiirros, tunnen jopa kaivertajan. Kun keisarillisten kenraalien hatut saatiin kuntoon, kaikki asettui paikalleen; palasin puupiirrokseen ja rauha vallitsi taiteen erämaassa.

Laukaus

En uskalla tietää! En halua tietää. En pysty päättämään että nousen ja otan asiasta selvää! Laukaus! Laukaus! Hän oli eilisiltana niin murheellinen. Hänen finanssiparkansa! Hänen sydänparkansa! Vaikka päivä on jo pitkällä, en päätä ottaa selvää… mieluummin kuolen suruun tähän vuoteelle. Talossa on vielä ikkunaluukut kiinni, kohtaan vanhan F:n… hän on tietysti kuullut laukauksen ja katsoo minua murheissaan. Siskoni pukee vaatteita päälle ja sanoo: ”Sinun pitää lähteä metsään katsomaan!” mutta minä en vastaa; puristan päätäni käsien välissä ja nyyhkytän… Ehkä se oli vain aamuvirkku metsästäjä. En uskalla tietää! En halua tietää: hän oli eilisiltana niin epätoivoinen.

Joulutarina

Sylvette Olinille

Olipa kerran Philadelphiassa arkkitehti tai hevonen, pikemminkin hevonen kuin arkkitehti, jolle sanottiin: ”Tunnetko sinä Kölnin katedraalin? Rakennuta samanlainen katedraali tänne!” Kun se ei tuntenut Kölnin katedraalia, se heitettiin vankilaan. Mutta vankilassa sille ilmestyi enkeli, joka sanoi: ”Wolfrang! Wolfrang! Miksi olet niin surullinen?” – ”Minun pitää virua vankilassa, koska en tunne Kölnin katedraalia!” – ”Sinulta puuttuu reininviini Kölnin katedraalin rakentamiseen, mutta näytä niille piirustukset niin pääset ulos vankilasta.” Ja enkeli antoi sille piirustukset, ja se näytti piirustukset, jolloin se pääsi ulos vankilasta; mutta milloinkaan se ei pystynyt rakennuttamaan katedraalia, koska ei löytänyt reininviiniä. Sitten se sai ajatuksen tuoda reininviiniä Philadelphiaan, mutta ne lähettivät jotakin kammottavaa ranskalaista moselia, joten se ei voinut rakennuttaa Kölnin katedraalia Philadelphiaan; se sai aikaan vain kammottavan protestanttisen temppelin.

Maalaustaidetta ennen kaikkea

Ainoastaan minä ja jokunen ystävä tiesimme seikkailusta. Madame de X., nuori vaimo, asui jokivarren linnassa kuuden kilometrin päässä kaupungista. Eräänä päivänä madame de X:n aviomies syytti häntä aviorikoksesta, jokseenkin oikeutetusti, ja nainen tappoi itsensä. Hautajaisia vietettiin kaupungissa sijaitsevan vuorensolan kappelissa. Vuosisatoja vanhat vinoristiin istutetut puut suojaavat paikan pientä satamaa. Kolmimastoinen laiva odotti vainajaa kuljettaakseen sen linnan hautausmaalle. Vähiä ja kiiruhtavia pappeja, joitain seurapiirinaisia eteni saattueessa kallioisen vuoren juurella, kuunarilaivan edessä. Harvoja uteliaita oli paikalla kun arkku, jota hienot rouvat vartioivat surupuvuissaan, kannettiin nurmikentältä laivaan. Silloin ilmestyi paljaspäinen, romanttisen näköinen mies heiluttamaan tummaa medaljonkia. Hän nosti käsivartensa korkealle ylös: ”Minä erehdyin.” Huomasin että arkku oli avattu ja että romantikko oli aviomies, varsin ruma huolimatta pitkistä hiuksistaan ja parrastaan. Naisen kasvot muistuttivat pinnallista englannitarta, kuolema ei ollut kaunistanut niitä. Koko draaman oletettu syypää, muuan lukion apuopettaja jonka kuului pitää tuntia oppilailleen, oli tässä vaiheessa nähtävästi juonut, jotta pääsisi ajattelemasta vainajaa jota oli tai ei ollut rakastanut, ja juonut vieläpä niin raskaasti, että hänet piti kantaa pois koululaisten suureksi riemuksi. Viheriöivän pikku sataman pyökkien varjossa me ja minun sisareni, jonka elämä pian hankalasti mutkistuisi, saavuimme maaseudulle. Mitä tästä tarinasta voi oppia taiteen näkökulmasta? Sisareni pyytää äkkiä saada kyniä ja piirustuslehtiön.

Suuren nyörin paukahdus

Hautajaisia oli vietetty jo edellisenä päivänä mutta ne piti aloittaa uudelleen reittivirheen vuoksi. Rue Royalella sattuu vielä toinen kommellus: ruumisvaunujen pyörä irtoaa. Airut menee hätiin. Hän poimii seppeleet samaan käteen kuin kävelykepin. Yhdessä lukee: Catulle Mendès, opettajalleni. Toisessa lukee: Nuorelle, liian vaiteliaalle ystävälle joka ei koskaan kertonut meille kurjuudestaan.
Ja häntä niin uutterasti hoivannut nuori tyttö! itkee itkemistään vaalea kaula harsojen verhoamana.
Mutta illalla miehen täytyi lähteä Porte-Saint-Martiniin esiintymään näytelmässä. Leuasta puristavaa egyptiläisnaamiota mieluummin hän piti tätä partaa ja näitä etelämaalaisia hiuksia, mutta parta syttyi tuleen ja suuri nyöri paukahti.

Painbisin linna

Tiedättekö Aveyronin seudulla, Lotin rannoilla Chataignesin luotaantyöntävän linnan, Painbisin linnan? Kukaan muu kuin Viollet-herttua ei ole koskaan mennyt sinne, vaikka sieltä kajastaa valoa öisin, vaikka sieltä kantautuu ääniä. Kun historialliset monumentit tulivat muotiin vuonna 1820 tai 30 tai myöhemmin, Viollet-herttua lähetettiin käymään linnassa, Painbisin linnassa, jotta hän voisi laatia sen historiikin ja korjaussuunnitelman. Häntä oli vastassa persialaiseen asuun pukeutunut turbaanipäinen mies, joka sanoi: ”Hyvä herra, poistukaa tästä paikasta heti älkääkä kertoko näkemästänne mitään kenellekään tai joudutte vaikeuksiin!” Viollet-herttua katsoi velvollisuudekseen kertoa asiasta poliisikomisariolle, ja komisario tuli käsi kantositeessä Painbisin linnalle laatimaan tarvittavia asiakirjoja. Kummastakaan ei kuultu enää koskaan. Väitetään että rotkon yläpuolella avautui ikkuna ja siitä sylkeytyi kimppu ihmisiä tyhjyyteen. Painbisin linnaa ei luokiteltu historialliseksi monumentiksi. Sata vuotta myöhemmin linnalle nousseet saksalaisjoukot perääntyivät tykkeineen, heidän kohtaamastaan vastarinnasta ei ole mitään tietoa, lentokoneet katosivat takaisin yläilmoihin eivätkä pystyneet kylvämään pommeja Painbisin linnaan. Tarinan mukaan turbaanipäinen mies on kuolematon. Uskotteko enkeleihin, demoneihin, ikuisiin aaveisiin? Mihin ruumis on pudonnut, siihen kerääntyy kotkia.

Teksti & runot: Max Jacob

Suomennos: Tommi Nuopponen

Kommentoi Facebookissa

Kommentoi sähköpostitse: toimitus@janolehti.fi

Muut Jutut Jano #4

Jano - runouslehti kaikille: www.janolehti.fi