Katiska

”Pidän itseäni aivan tavallisena mökkeilijänä”, mies sanoo ja koristaa itsensä likaisenvalkealla lippalakilla joka roikkuu oven vieressä naulakossa kita avoinna kuin kuolemaa tekevä hirvi. Haluaisin suudella häntä, mutta lippa roikkuu edessä enkä saa mielestäni ajatusta luodista joka työntyi hirven lapaluitten väliin ja lopetti äkkiarvaamatta sen kaarnantuoksuisen ja mylvähtävän elämän.
Kello on kaksi iltapäivällä. Mies purkaa autoa ja minä juoksen alas järvelle ja riisun vaatteeni ennen kuin astun veteen, rannassa lämpimään ja syvemmällä viileään, kuin uisi pääkallon sisällä. Sukellan ja pidän nenästä kiinni ja pidän silmät kiinni, ja kun nousen pintaan, taivas osuu päälakeeni sinisenä räjähdyksenä.
”Onni koostuu varmasti tällaisista päivistä”, minä ajattelen, ”ja näistä hetkistä jotka roikkuvat päivissä kuin tuuleen liimatut kangassuikaleet.”
Miehen mielestä minun pitäisi elää tiukemmin todellisuudessa, mutta hänen todellisuutensa on minulle vieras kuin vastarannalla vedenpintaan leipiä viskova ukko, ja minulla on aivan hyvä mieli kun nousen vedestä ja näen laiturilla vaatteeni kellervänpunaisena myttynä ja rantaheinikossa ruostuneen katiskan, jonka metalliosat törröttävät.
Ja miten niin tiukemmin? Miten tylsistynyt kala joka tuossa viettää päiväänsä ei saisi heittäytyä kylki hehkuen vasten toista samanlaista kalaa?
Puen vaatteet ylleni ja kapuan polkua ylös.
Kello on yhä enemmän iltapäivällä, on yhä enemmän tekemistä ja yhä vähemmän aikaa suorittaa. Askareet roikkuvat mielessä painavana mökkiaskareiden kimppuna.
Haen vajasta tikkataulun, sillä olen onnellisimmillani heittäessäni tikkaa. Sanon sen miehelle:
”Olen onnellisimmillani heittäessäni tikkaa.”
Hän hakkaa polttopuita eikä kuule minua, hän hakkaa kirveellä polveensa eikä kuule minua, hän hakkaa päätään seinään yhä uudestaan koska minä en kuule häntä ja hänen suorakulmaisia lauseitaan joita pahoinpitelen ja levitän oman mieleni mukaan pitkin kesää.
Tikat lentävät metsään. Alan lähestyä pingispöytää.
Nostan sen yltä pressun jonka päällä on kuivuneita lehtiä ja alla lisää kuivuneita lehtiä ja muurahaisia, jotka rimpuilevat keskellä jonkinlaista omalakista kuvaelmaa. Katson sitä hetken aikaa kiinnostuneena niin kuin pikkulapsi katsoo olohuoneen nurkasta aikuisuuden käsittämätöntä näytelmää, ja sitten roiskin sen puutarhaletkulla pois.
On heinäkuu.
Joku katsoo minua saunan ikkunasta.
”Missä pingispallot ovat?” minä ajattelen ääneen, ja katsoja katoaa ikkunasta luettuaan huuliltani jotkin vieraat ja kauheat sanat.