Asustelin 1976 - 1989 enemmän tai vähemmän Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa. Asetuttuani Christianian vapaakaupunkiin vuonna 1978 julkaisin ensi töikseni kaksi runokirjaa, Flesh & Night, ja Some poems. Molemmissa kirjoissa oli värikäs silkkipainolla painettu kansi, ja molemmat olivat englanninkielisiä, paitsi että ensimmäisessä vilisi myös saksaa ja tanskaa, mikä oli christianialaista arkipäivää. Christiania ikään kuin laukaisi minulle tekemisen estottoman vapauden, mikä tuon ajan brezneviläisessä Suomessa olisi ollut perin vakavaa.

Sen jälkeen julkaisin omakustanteena kymmenessä vuodessa yli kaksikymmentä runokirjaa suomeksi, tanskaksi, ruotsiksi ja englanniksi. Myyminen tapahtui kapakoissa, festivaaleilla ja toreilla. Suomessa vakipaikat olivat Vanhan ylioppilastalo Helsingissä, Ravintola Tuoppi Turussa ja Tillikka Tampereella.

Vuonna 1979 pidin jonkin aikaa myös käännettyjen kirjojen kauppaa Christianian Pusherstreetillä. Käänsin kirjoja vain isoista kirjakaupoista Tukholmassa ja Kööpenhaminassa; Castanedaa, Milleriä, Whitmania, Ginsbergiä, Bukowskia, kaikkea mikä meni hipeille kaupaksi. Osa käännetyistä päätyi omaan pieneen kirjastooni, kuten Anton Artaudin valitut ja G. I. Gurdjieffin Beelzebub´s Tales to his Grandson.

Omien runokirjojen myyminen oli seikkailua. Myymisen filosofia paljastui minulle vasta vähitellen. Määrätietoisuus ja kohteliaisuus oli suotavaa. Parhaita asiakkaita olivat tytöt ja naiset. Usein myyntitapahtumaan liittyi uteliaita, filosofisia keskusteluja ja väittelyitä, jotka toisinaan riistäytyivät käsistä. Palautetta sain usein seuraavana kesänä Suomeen tullessani, ja usein hyvin henkilökohtaista palautetta. Tuohon aikaan kuljeskelevia runokauppiaita ei juurikaan vastaan tullut, elettiin vielä suurten dynastioiden aikakautta. Kirjastot saattoivat ostaa runokirjoja suoraan tekijältä ns. sakkorahoilla, kuten Salon kirjastojohtaja Hilkka Orava usein teki. Arvioni mukaan myin noin kymmenisen tuhatta kirjaa noina kiertolaisvuosinani.

1990-luvun taitteessa huomasin, että kiertelevät hippivuodet olivat ohi ja lapsia siunaantui peräkanaa neljä. Kaiken kukkuraksi muutin Suomeen äidinkielen pariin vuonna 1989, joten oli aika hankkia uusia työkaluja.

Muuttaessani Suomeen pyörin hetken kannoillani ja haistelin kirjallisia tuulia. Vaikutti siltä että kirjallisuus oli harvojen nimien ja yhden kirjallisuuslehden temmellyskenttä, jonne rynniminen vaatisi vähintään räjähteitä. Perustinkin hetikohta Pakanallisen Kirjallisuuden Edistämisseuran Angelniemellä, Kemiön saarella, ja ryhdyin julkaisemaan etnopoeettista Pakana-aikakauslehteä vuonna 1989. Päätoimittajiksi merkittiin pseudonyymit Franz Emil Bibelkoff ja Ethel Levistadius. Kannet painettiin silkkipainolla ja sisäsivut A3 kaksivärikopiokoneella. Tekstit ladottiin 500 kiloa painavalla valolatomakoneella, jonka näytöllä näki yhden ladottavan rivin kerralla ja jonka tuloste kehitettiin pimiössä.

Lehden esikuvia oli mm. Alcheringa-lehti, joka ilmestyi 1970-1980 Bostonissa ja jota toimitti joukko nimekkäitä runoilijoita, kuten Dennis Tedlock, David Antin, Ulli Beier, Dell Hymes, Simon Ortiz, Gary Snyder ja Jerome Rothenberg. Tätä seurasi viimeksi mainitun New Wilderness Letter vuosina 1977 – 1984. Lehti sisälsi materiaalia Antonin Artaudista Allen Ginsbergiin, Uudesta Guineasta Amazonin viidakoihin. Jerome Rothenbergin pyrkimys yhdistää arkaainen ja moderni, primitiivinen ja dada, viehätti minua, ja tämä sama ilmiö viehätti minua varhaisessa tapahtumataiteessa, jonka eturintamassa hääräsivät Allan Kaprow, John Cage ja Joseph Beuys.

Pakana-lehden teemoja olivat shamanismi, paimentolaisuus, arkaainen ja moderni runous. Erään numeron teemana oli merenkulku ennen Kolumbusta, ja eräs numero oli kumppanini Tuulan ja lasteni tekemä. Lehden tekoprosessi vaikutti suoraan eräisiin myöhempiin julkaisuihin. Vuonna 1996 julkaisin tietokirjan Primitiivinen raha, jonka painoksen numismaatikot ostivat heti loppuun. Tätä seurasivat vuonna 1998 Paimentolaisten ja alkuperäisheimojen asumukset, ja samana vuonna Yön häntäluu – maailmanrunouden antologia. Maailmanrunouden termiä ei ollut silloin olemassa, mutta oli termi maailmanmusiikki, mikä viittasi samaan suullisen perinteen jatkumoon kaikkialla maailmassa.

Myöhemmin julkaisin teoksen Salatun teknikot – itäisten heimojen suullisesta perinteestä (2004), joka oli varsin laaja esitys Euraasian suullisesta perinnöstä ja turkkilaisheimojen sankarieepoksista. Painoin teoksen vuoden 1929 Suomen Kuvalehden ruskealla. Teoksen julkiset arvostelut rajoittuvat yhteen (1), kun eräs etnologian opiskelija räksytti teosta puutteellisista lähdeviitteistä. Se oli akateemisten kosto.

Virallisesti Palladium Kirjat Kommandiittiyhtiö sai syntynsä siitä, kun ostin vuonna 1992 Salosta japanilaisen Ryobi-painokoneen. Angelniemellä minulla oli jo silkkipaino paitakaruselleineen, mutta myin sen sitten aika pian pois. Ensimmäisiä kirjoja oli Cultura Oy:n julkaisema Maanalainen Eurooppa – matkaopas. Jo seuraavana vuonna 1993 ilmestyi oma Mongolian matkaoppaani Kultaiset vuoret (Cultura Oy), jonka kaksi painosta myytiin pian loppuun. Museovirastosta hankin kirjaan Sakari Pälsin valokuvia, mitkä toivat matkakirjaan pikantin aikamatkustamisen mausteen. Olihan Pälsi julkaissut edellisen Mongolian matkakirjan 82 vuotta aikaisemmin, vuonna 1911.

Oman runokirjani Kuume (1992) painoin usealla eri värillä, kuvitettuna, riemuissani uuden painokoneen mahdollisuuksista. Vaikka yksivärikoneella joutuu lisävärin painamaan erikseen, kaikki 500 arkkia, ja pesemään sen jälkeen koneen, ja laittamaan uuden värin sisään, painamaan ja pesemään taas, niin olin innoissani, kuumeissani, onnessani. Teos sisälsi lähes pelkästään runoja, jotka oli tehty live-esityksiin.

Tätä ennen (1990) painoin silkkipainolla englanninkielisen runokirjan Skeleton sky, jonka kuvitus oli taiteilija Marita Liulian ja jonka lähes koko painos meni hänen Maltan näyttelyynsä myyntiin. Maltalaiset kuulemma pitivät leikittelevästä kielestä (sic). Samaan aikaan tein runokirjan Sähköinen elinkautinen – 23 p kWh, joka oli eräänlainen zoomaus ihmisen suhteesta sähköön ja riippuvuuteen sähköstä. ”Seuraavat ihmistoiminnot pysähtyvät sähkönjakelun katketessa onnettomuuden, katastrofin, inhimillisen erehdyksen, sodan tai sabotoinnin seurauksena.” Profetiasta tuli varsin pitkä.

Vuonna 1993 ilmestyi Hamppu Suomessa, jonka painoin vanhanaikaisen näköiseksi käyttämällä kuitupitoista kellertävää paperia ja lähes keskiaikaista kuvitusta. Kirja piti sisällään myös Gösta Grotenfeltin kirjasen Hampun viljelys ja valmistus (1915). Vaikka kirja käsitteli pelkästään kuituhamppua ja oli ainoa alan kirja markkinoilla, niin se liikkui aluksi hitaasti. Ihmiset karsastivat koko hamppu-sanaa, alan professorit naureskelivat kun soittelin heille, kaikki olivat kuin varpaillaan, elivät huhujen varassa. Itse pidin sitä tärkeimpänä tietokirjanani, koska näin kuituhampun tärkeänä kulttuurikasvina, joka mahdollisti aikoinaan merenkulun (purjeet, köydet), edisti kirjapainotekniikkaa (paperi), ja olisi mahdollistanut puhtaamman autoilun (diesel), ellei öljyteollisuus olisi iskenyt vyön alle. Muutamassa vuodessa kirja silti myytiin loppuun, ja sitä kysellään aina silloin tällöin. Hamppukirjan kansikuva oli vanha kansakoulun taulu avohakkuusta, ”Metsiemme muistolle”, ja sivujen alareunassa kulki vanhanajan risuaita.

1990-luvulla minulla oli sauma saada Patrick Bifeldtin toimittama haastattelu Radio Mafiaan lähes jokaisesta julkaisemasta kirjastani. Tämä oli sanoinkuvaamattoman tärkeää kustantamolle, jolla ei ollut tuohon aikaan mitään konkreettisia kanavia kunnon kritiikille lehdissä. Lisäksi haastattelut oli prime-time, kun kiireiset ihmiset istuivat autoissa ruuhkan jumittamina.

Erityisesti runokirjoissani tein yhteistyötä taiteilijoiden ja valokuvaajien kanssa. Outi Heiskanen, Tom Benson, Marita Liulia, Lauri Dammert ja lukuisat muut kuvittivat kirjojani. William Burroughs antoi minulle aikoinaan luvan käyttää kuvia haulikolla rei´ttämistä maalauksistaan teoksessani Birds Bullets Buildings (1988).

Kirjapainossa Angelniemellä painoin myös muiden kirjoja, mainittakoon näytelmäkirjailija Markku Hoikkala, runoilija Tapani Kinnunen, ja muinaistutkija Timo Heikkilä. Minulla oli erikseen paperinäytekansio tällaisille asiakkaille, jotka eivät halunneet tekstejään päällystetylle, kiiltävälle paperille. Uusiopapereita valmistettiin Englannissa ja Tanskassa, mutta ei Suomessa. Olin aina kuvitellut että nimenomaan suomalainen paperi olisi jotenkin meikäläiselle sopivaa, mutta eihän teollisuus niin toimi.

Vierailin myös Räbinan paperitehtaalla Itä-Virossa ja näin miten satavuotiaat paperikoneet jauhavat kierrätyspaperia taiteilijoille tehtaassa kosken rannalla. Painoin tuolle paperille muutamia teoksia, vaikka painaminen oli hankalaa, koska paperi on niin kuitupitoista. Virossa muun muassa kirjantekijä Sven Kivisildnik suosii Räbinän paperia.

Oma lukunsa oli taiteellisen valtion, Vendimaan, perustaminen Halikkoon vuonna 1992. Vendimaan esikuvana olivat ns. taiteelliset valtiot, kuten tuttavieni perustama Elgaland-Vargaland (the Royal Kingdoms of Elgaland-Vargaland) Ruotsissa vuonna 1992. Kuitenkin sillä erotuksella, että Vendimaa, Vendum Regiorum, syntyi Salon Taiteilijaseuran ja Erkka Auermaan ympärille puolustamaan muinaisia perinteitä, selviytymistä, taiteilijan ja käsityöläisen itsenäisyyttä, ja Itämerellistä yhteisöllisyyttä.

Painoin uudelle valtiolle liput, valtiolliset kartat ja passit. Vendimaan kansalaisille annettiin uusi, hänen kädentaitojaan ja luontoaan kuvaava nimi. Cultura Oy julkaisi kirjoittamani Vendimaan muinaishistorian, Jättiläisten maa (1993), jossa historian lisäksi esiteltiin taiteilijoiden luomia muinaisjäännöksiä ja minun Erkka Auermaan kanssa maalaamiamme kalliomaalauksia. Vendimaa oli jännittävä sekoitus karnevalismia ja rabelaismaista liioittelua, joka avajaisissa ja juhlissa huipentui aina tolkuttomaan rummuttamiseen ja suureen räjähdykseen, kun pyroteknikkomme Hannu Elenius räjäytti puoli kiloa ruutia taivaan tuuliin tai meidän silmille.

Vuonna 1996 tuli ihmissuhteeni seitsemän vuotta täyteen ja muutin kirjapainoni Tampereen Finlaysonille. Kirjapainoni hankki uuden koneen, Heidelberg Kordin, jonka suurempi painokoko mahdollisti isomman formaatin painamisen. Kustantamossa oli seuraavina vuosina varsin hiljaista, koska aika meni painaessa lippuja ja lappuja kaupallisille asiakkaille, ja vuokria maksaessa. Kirjapainokin vaihtoi välillä omistajaa, kun Sándor Vály osti sen Helsingin Kallioon, jossa painettiin Talazüekin kirjat ja Korgaj eepos (1998). Vuonna nolla Teatteriravintola Telakka osti sen takaisin Tampereelle, jossa painoin sitten teatterijulisteita ja kulttuurilehtiä. Viimein 2010-luvun puolella ostin kirjapainon takaisin itselleni ja siirsin sen Siuronkosken voimalaan, jossa se tänäkin päivänä jyskyttää kosken voimalla.

Julkaisin 2000-luvulla kotimaista runoutta sellaisilta tekijöiltä kuin Jussi Rusko, Seppo Järvinen, Raisa Marjamäki, Juha Siro ja Archie Ahola. Ilmestyi myös virolaista runoutta, kuten Wimberg, Asko Künnap, Jürgen Rooste ja Karl Martin Sinijärv. Käännösrunoutta edustivat Jerome Rothenberg, Gary Snyder, Diane di Prima, d. a. levy, Alberto Pimenta, Shuri Kido ja Pablo Neruda. Oman kokeilevan sarjansa muodostivat Markku Innon innoittuneet suomennokset, joiden kohteina olivat Kurt Schwitters, Hans Arp, Paul Klee ja Gertrude Stein. Aivan viimeisin julkaisu on saamelaisen Niillas Holmbergin runoteos Jos itseni pelastan itseltäni (2015), jonka hän kirjoitti itse suomeksi.

Tietokirjoista julkaisin kaksi virolaisen tutkijan ja ansioituneen runoilijan Hasso Krullin teosta virolaisesta muinaisuskosta, Jumalattaren pesä (2014) ja Luomisen hurma ja tekstuuri (2013), jotka Hannu Oittinen ansiokkaasti suomensi. Julkaisin molemmat teokset erityisesti sen takia, että Hasso ja hänen tutkimuksensa kiinnostivat minua, mutta en itse osannut viron kieltä. Maria Gimbutas ja muinaiset naisjumalat, sekä Amerikan intiaanien tricksterit, olivat lähellä sydäntäni jo ennen kuin kuulin Hasson teoksista.

Kaikkein suosituimpia julkaisuja oli Lasse Nordlundin ja Maria Dorffin Elämämme perusteista (2008), jossa Lasse kertoi elämästään ilman rahaa. Näiden julkaisujen kautta Palladium Kirjat profiloitui julkisuudessa vaihtoehtoiseksi pienkustantamoksi, jonka saattoi bongata joulumyyjäisissä tai kirjamessujen ständillä ikään kuin vahingossa.

Kömpelön markkinoinnin takia yritys saada unkarilaisen klassikon György Faludyn mestarillinen tiiliskivi (700 sivua) Iloiset päiväni helvetissä (2014, suom. Juha Valkeapää) myytyä Suomen kansalle tyrehtyi vain ylistäviin arvosteluihin Parnassossa ja Hesarissa. Kirjakaupan massiivinen koneisto sysäsi huolettomasti piiloon arvokkaan teoksen, koska pienkustantamolla ei ollut varaa pistää senttejä likoon lehti- tai tv-mainontaan.

Neljännesvuosisadan toiminut kustantamoni Palladium Kirjat on koko tuon ajan liittynyt olennaisesti kirjapainonsa olemassaoloon. Tuona aikana vanhat kirjansitomot Turussa, Helsingissä ja Tampereella ovat lopettaneet toimintansa, ja digipainot ovat vallanneet alaa. Koko kirjapainoalan suuri muutos on vaikuttanut kirjan tekemiseen helpottaen pienten painosten toimittamista, toki, mutta myös latistamalla kirjan ulkoasua ja habitusta. On tullut tunne että karhea, kaunis, käsintehty kirja ei enää kelpaa kirjakauppaan, eikä ostaja sitä löydä. Kirjan ihoa ei voi enää sivellä, se on eloton.

Mutta. Pieni on kaunista. Pienet kauniit kirjat. Ne hengittävät, seurustelevat sylissä ja kirjahyllyssä, ovat hyviä lämmikkeitä tyynyn alla.

Minä ainakin jatkan tätä käsityöläisyyttä.