Trauma
Haluaisin kertoa sinulle, miltä trauma kuulostaa. Trauman ääni on ensin korviahuumava hiljaisuus. Koska se, mikä trauman aiheuttaa, on niin ylivoimainen, että se tekee kaikesta tyhjää. Ääni on ehkä tietyllä tavalla niin luja, että se kuurouttaa. Eikä pelkästään korvia, vaan mahdollisesti kaikki aistit. Joten ensiksi on valtava hiljaisuus. Tyhjiön kaltainen hiljaisuus. Ehkä trauma on jotain, joka on imenyt kaikki äänet itseensä. Ja niin jatkuu siinä vähän aikaa. Ja sitten, kun korviahuumaava hiljaisuus jo oli, tulee häly. Voi olla, että hälyn tehtävänä on pitää sinut hereillä. Siksi sen on oltava sellainen, joka ei anna hetken rauhaa. Häly ei välttämättä koostu vain rumista äänistä. Se voi olla kilinää, kolinaa, ruoskan kaltaisia sivalllusääniä, laulua, erilaisia ääniä. Mutta se on sellainen, johon ei voi tuudittautua, siinä ei voi levätä, sillä ei ole rytmiä. Jos maailmasi ennen traumaa oli jollain tavalla... jos oli olemassa jokin järjestys, niin trauman tapahduttua asiat ovat enää ei-millään tavalla, ja tämä järjestymätön tila on se häly. Korviahuumaavan hiljaisuuden jälkeinen häly, kaikki maailman äänet. Ehkä kaikki äänet, jotka trauma, tai trauman aiheuttanut ylivertainen mahti, on nielaissut, nyt päästetään takaisin ulos. Ehkä sitä voi verrata tähän: trauma tarkoittaa haavaa... ja joskus, kun viillät sormeasi veitsellä, aluksi haavan pinta pysyy vielä vaaleana... koko maailma pysähtyy... kunnes hetken kuluttua alkaa pulputa veri. Samoin traumassa hetken kuluttua alkaa pulputa. Sykkiä. Ehkä sielu. Häly kestää, ja vaikka hälyssä itse äänet eivät välttämättä kaikki olekaan satuttavia, silti se, että et saa hetkeäkään rauhaa aiheuttaa päättymättömän, loputtoman, johonkin nimettömään suuntaan osoittavan kivun. Sillä ei ole alkua eikä loppua. Ei ole hengityksen rytmiä. Sen sijaan on jokin paikka, tai tila, jossa ei välttämättä ole aikaa ollenkaan. Kun hälyä on jatkunut aikansa, alkaa traumaattisessa tilassa oleva systeemi nyt sitten kuitenkin kaikesta huolimatta etsiä, hapuilla kohti mahdollista järjestystä. Sellaista olotilaa, jossa asiat olisivat taas järjestyksessä ja jotenkin. Siitä alkaa ”luuppi”. Jauhanta, joka muistuttaa vinyylilevyn pyörimistä soittimessa silloin, kun levyyn on tullut naarmu… Alkaa luuppi, jossa systeemi yrittää palauttaa epäloogisen, ei-rytmisen, ei-järjestyksessä olevan hälymassan takaisin johonkin järjestykseen... luultavasti siihen samaan, jossa se oli ennen traumaa; se haluaisi palata rauhaan. Ja aivan hirvittävällä voimalla se onnistuukin … mutta ei ihan, vaan aina melkein… ja samoin tällä kierroksella… vaan ei sittenkään. Valtavalla voimanponnistuksella yritetään yhä uudestaan tunkea hälymassaa paikkaan, johon se ei todellisuudessa enää mahdu ja johon se ei enää sovellu. Joka kerran se lipsahtaa taas sivuun. On kierrokset. Naarmuuntunut levy pyörii... kerta toisensa perään tulee vastaan sama kohta, jossa neula hypähtää, särähtää, tunkeminen alkaa alusta... levy kiertää kehää. Tältä kuulostaa trauma.