Tämä oli ensimmäinen ajatukseni helmikuun 24. päivän aamuna 2022. En liene ainoa niin ajatellut. Olin tiennyt Kremlin valtiaan häikäilemättömäksi peluriksi ja säälimättömäksi tappajaksi, mutta hulluna en häntä ollut pitänyt. Olin pitänyt joukkojen massiivista keskittämistä Ukrainan rajalle uutena hämäyksenä entisten päälle – mutta yhtenä aamuna ne ylittivätkin rajan. Sen lamaantuneen epäuskon vallassa minulla meni muutama päivä.
Sitten alkoi nousta tunteita: pettymys, viha, suru, häpeä. Tunsin pettymystä siitä, että heikkona elänyt toivoni paremmasta Venäjästä katosi. Tunsin vihaa näitä ilkiöitä kohtaan, joille ihmishenget eivät tunnu merkitsevän mitään. Tunsin surua siviilien ja sotilaiden kärsimyksestä juuri käynnistyneen lihamyllyn jauhannassa. Ja tunsin myös häpeää siitä, että olin kaikesta huolimatta koettanut uskoa jotain parempaa olevan vielä edessä – vaikka tämä tapahtumakulku olisi pitänyt pystyä näkemään viimeistään vuonna 2014, Krimin röyhkeän kaappauksen yhteydessä.
Monien suomalaisten tunteet olivat ristiriidattomampia. Jos on aina tuntenut vähintäänkin epäluuloa, halveksuntaa ja vihaa itänaapuria kohtaan, ei mitään kognitiivista dissonanssia synny. Voi vain katsoa olleensa aina oikeassa ja tuntea vahingoniloa niitä kohtaan, jotka ovat yrittäneet nähdä itärajan takana jotain mahdollisuuksia – tai jopa lumoutuneet siitä, mitä ovat sieltä löytäneet. Suomen venäläistaustaisista osa tunsi vihaa ja häpeää Moskovan edesottamuksista, osa taas linnoittautui putinistisen propagandan luomaan kuplaan, jossa Venäjä vain puolustautuu Lännen aggressiota vastaan ”sotilaallisella erityisoperaatiollaan”. Molemmilla on kuitenkin yhteinen kysymys: miten suhtautua omaan taustaan, kieleen ja kulttuuriin, kun yleinen ilmapiiri on kääntynyt karsastamaan kaikkea Venäjään liittyvää?
Mitä tulee itse Venäjän asukkaisiin, sodanvastaiset äänet on tukahdutettu tehokkaasti. Vastarinnan äänet vaiennetaan ja toisinajattelijat jättävät maan. Jäljelle jäävät enimmäkseen ne, jotka haluavat elää vain omaa elämäänsä silmät ja korvat ummistaen. Sodan suoranaisia tukijoita yhdistää yhteisyyden tunto, joka vain kasvaa koetun ulkoisen uhan edessä. Sitä vastaan ei voi taistella, eikä näiden ihmisten päätä voi keskustelemalla kääntää. Voi vain huokaista alistuneesti: tälle ei voi enää mitään, on vain annettava Venäjän mennä menojaan, itse viitoittamallaan tiellä.
Miksi venäjä vei minut
Jokaisella on oma Venäjänsä. Itse aikuistuin Neuvostoliiton romahtaessa, ja se on vaikuttanut omaan suhteeseeni itänaapuriin. Yhtäkkiä suljettu maa avautui ja sinne pääsi vapaasti matkustamaan. Aivan rajan takaa löytyi samaan aikaan outo ja tuttu, kiehtova maailma. Kun aiemmin olin lukenut Dostojevskin romaaneja, olin ajatellut, että eihän kukaan puhu todellisuudessa noin, pitkin monologein, joissa henkilökohtainen ripittäytyminen sekoittuu maailmaa syleileviin eksistentiaalisiin kysymyksiin. Näin rajan takana kohtaamani ihmiset kuitenkin puhuivat. Suurkaupungeista löytyi ihmeellisiä saarekkeita, ahtaita mutta kotoisia kerrostaloasuntoja, joissa käytiin loputtomia keskusteluja teelasien ja prjanik-pikkuleipien ääressä. Löytyi loputtomiin kulttuuria, taidetta, musiikkia ja runoutta, konserttisaleja ja klubeja. Onhan tällaista tietysti muuallakin, ympäri maailmaa, kaikissa suurkaupungeissa. Mutta ero oli se, että Venäjä oli aivan vieressä, sinne pääsi muutamassa tunnissa.
Ensin rajan takaa löytynyt maailma herätti lähinnä romantisoitua ihailua. Vähitellen minulle kuitenkin avautui, että Neuvostoliitto ei ollut kadonnut, vaan sen jäljet vaikuttivat syvällä korruptoituneessa yhteiskunnassa, korvien välissä elävänä gulagina. 1990-luvulla vallinnut avoimuus ja vapaus oli vain hetkellistä, poikkeustila. Kun vankilan lukkoja välillä höllennetään ja vartijat ottavat torkut, seurauksena on kaaos, jota seuraa vahvan johtajan kaipuu. Vuosituhannen alussa ote alkoikin kiristyä ja orastava demokratia tukahtua ja korvautua ”sekurokratialla”, kuten uusi valtias hallintoaan nimitti.
Henkilökohtaisella tasolla se, mikä venäläisessä kulttuurissa teki minuun syvimmän vaikutuksen, oli runous. Ennen venäjän opintoja runot eivät varsinaisesti olleet kiinnostaneet minua: luin lähinnä proosaa, kirjalliset yritelmäni olivat novelleja ja romaanin alkuja. Runous tuli elämääni ikään kuin kiertäen, venäjän kielen kautta. Venäläisen lyriikan analyysikurssilla tuli luvun alle Joseph Brodskyn Suuri elegia John Donnelle. Runoa lukiessani venäjän sanat syttyivät säe säkeeltä ennen kokemattomalla tavalla ja alkoivat elää. Se kieli, jota siihen asti olin opetellut, vääntyi uuteen asentoon. Innostuin lukemastani ja aloin lukea 1900-luvun alun symbolisteja, futuristeja ja akmeisteja sanakirja kädessä. Kun puolet sanoista oli tuntemattomia, huomio kiinnittyi ensin fonetiikkaan, vokaalien ja konsonanttien vaihteluun, rytmiin ja sointiin. Yksittäisten sanojen merkitykset avautuivat vasta viimeisenä, jolloin runon luenta oli valmis. Lopulta päädyin Osip Mandelstamiin, jonka runouden tutkimiseen kulutin vuosia, väitöskirjaan asti. Näin runoudesta tuli suurin lahja, jonka venäjä on antanut minulle.
Musta kieli
J.R.R. Tolkienin romaanissa Sormuksen ritarit on kohtaus, jossa Gandalf-velho lukee haltioiden luona ääneen mahtisormukseen kirjoitetun tekstin:
Ash nazg durbatulûk, ash nazg kimbatul,
ash nazg thrakatulûk agh burzum-ishi krimpatul.
Muutos vanhan velhon äänessä oli hämmästyttävä. Äkkiä siitä tuli uhkaava, voimallinen, kova kuin kivi. Korkealla paistavan auringon poikki tuntui käyvän varjo, ja kuisti pimeni hetkeksi. Kaikki värisivät ja haltiat tukkivat korvansa.
”Koskaan ennen ei kukaan ole rohjennut lausua tuon kielen sanoja Imladriksessa, Gandalf Harmaa,” sanoi Elrond, kun varjo oli mennyt ja seurue hengitti taas vapaasti.
”Ja toivokaamme ettei kukaan enää koskaan puhu sitä täällä”, Gandalf vastasi.
(Suomennos: Kersti Juva)
Helmikuussa 2022 venäjän kielestä tuli Mordorin kieli, musta kieli, jonka puhumista Suomessakin piti alkaa varoa, arastella. Eräskin hiljan tapaamani Suomessa asuva venäläinen kirjallisuuden tuntija ei halunnut puhua kanssani omaa äidinkieltään, vaan englantia. Kun hän itsepintaisesti vastasi venäjänkielisiin puhutteluihini englanniksi, annoin periksi ja vaihdoin kieltä.
Eihän Venäjän hyökkäyksen tuomitseminen sinänsä tarkoita kielen ja kulttuurin tuomitsemista. Kielihän on kieli ja politiikka politiikkaa. Kun Krim vuonna 2014 liitettiin Venäjään, tapaamani mukavat ja ystävälliset venäläiset kohauttivat asiasta kysyessä olkapäitään: politika, politika. Puhutaan mieluummin mukavammista asioista, kuten kulttuurista ja taiteesta.
Mutta erityisen kieroa Venäjän käymässä sodassa on, että kieltä, kulttuuria ja kirjallisuutta käytetään siinä kansanmurhan välineenä. Kun miehitetyillä alueilla tuhotaan ukrainankielisiä kirjoja ja korvataan ne venäjänkielisillä, myös Puškinista ja Tolstoista tulee miehittäjiä. Valloitetulla maalla valloittajan kielestäkin tulee raiskaava, tappava, tuhoava, huolimatta siitä, että se on myös miljoonien ukrainalaisten äidinkieli.
Hyökkääjän propagandan mukaan Ukrainaa ei ole olemassa, vaan se on epävaltio ja sen kieli epäkieltä, jonkinlaista korruptoitunutta venäjää. Tällöin Kiovan alistaminen Moskovan vallan alle on vain Venäjän valtakunnan rikotun yhteyden palauttamista. Jukka Korpelan kirjassa Muinais-Venäjän myytti (Gaudeamus 2023) valotetaan tätä käsittämättömältä tuntuvaa ajatusta: Moskovan historiankirjoitus on luonut pyhän Venäjän, jota pidetään suorana jatkumona keskiaikaiselle Kiovan Rusille. Sillä on messiaaninen tehtävä maailman vapauttajana, totuuden puolustajana, uutena Roomana, jonka velvollisuus on pelastaa sen vaikutuspiirissä olevat kansat Lännen turmelevalta vaikutukselta riippumatta siitä, haluavatko ne tulla pelastetuiksi.
Valheilla perusteltu maailmankuva saa kysymään, onko tällä kielellä valehdeltu liian paljon, että sillä voi enää kirjoittaa mitään, mikä olisi totta. Onko tällä kielellä tehty vääryyttä niin paljon, ettei sillä voi enää kirjoittaa mitään, mikä olisi oikein? Onko Mordorin kieli, musta kieli, runouden arvoinen?
Yksi ratkaisu on jättää Puškin ja Tolstoi toistaiseksi sivuun ja suunnata katse ukrainalaiseen kulttuuriin. Jukka Mallinen otsikoikin Parnasson numerossa 4 /2023 julkaistun kirjoituksen: ”Ukrainan kieli vahvistuu, venäjän asema heikkenee”. Hän kertoo venäjänkielisistä kirjailijoista, jotka siirtyvät kirjoittamaan ukrainaksi, ja entisistä neuvostotasavalloista, joissa kansallinen kieli syrjäyttää venäjän. Mallinen kehottaa kääntämään katseen Venäjästä Ukrainaan, sen rikkaaseen kieleen ja kulttuuriin, kun venäjän kielen tulevaisuus ei näytä kovin loistavalta.
Onko tämä oikea suuntaus? Vuosisatoja venäjä on ollut kielensyöjä, mielensyöjä. Liian paljon meilläkin on katsottu entisen Neuvostoliiton kansoja ja kulttuureja venäläisten silmälasien läpi, ja siitä asenteesta on syytä lopullisesti luopua. Kulttuurisen dominanssin menetys on katkeraa ja raskasta Venäjälle ja venäläisille, mutta siinä korjautuu historiallinen vääryys. Kielen, jolla on tukahdutettu vähemmistöjen kielet ja kulttuurit, sietääkin astua alas korokkeeltaan ja menettää asemansa entisten neuvostotasavaltojen lingua francana. Mutta siihen sisältyy myös mahdollisuus, että venäläiset löytävät oman paikkansa kansakuntana kansakuntien joukossa, ei enää johtajana tai pelastajana, muttei myöskään hylkiönä, joka vainoharhaisena näkee uhkia joka puolella.
Onko Venäjän loppu venäjän loppu?
Mutta miten käy venäläisen runouden, venäjän kielellä kirjoittavien runoilijoiden? Käy niin kuin runoilijoille aina tällaisessa tilanteessa käy: osa käy vallan äänitorveksi ja tuhoutuu runoilijana. Osa painuu maan alle, julkaisee kirjoituksiaan vain pienelle piirille. Yhä useampi jättää Venäjän ja jatkaa toimintaansa ulkomailla tietämättä paluun mahdollisuudesta. Voiko silti vielä olla näköpiirissä Venäjä, joka voisi pelastaa venäjän, vai onko edessä vain syvenevä kulttuurinen näivettyminen, sisäänpäin käpertyminen?
Se vaatii ainakin luopumista messiaanisesta agendasta, jonka velvoittamana maailma on pitänyt pelastaa milloin vääräuskoisuudelta, milloin kapitalismilta, milloin rappeutuneeksi katsotulta moraalilta. Se vaatii luopumista kiehtovasta, mutta tuhoisasta mystiikasta, jonka mukaan idästä koittaa valo. Se vaatii luopumista suuruushaaveista ja Venäjän erityisestä pyhyydestä.
Tämä merkitsee loppua Venäjälle, sellaisena kuin sen nykyisin tunnemme. Mutta samalla toivon, että Venäjän loppu ei ole venäjän loppu. Kun imperialismi ja messiaanisuusharha riisutaan, mitä jää jäljelle? Maa muiden joukossa, kieli muiden joukossa, runous muiden joukossa. Tällä hetkellä tämä tuntuu haaveelta ja utopialta, mutta runoilijalla on oikeus haaveisiin.