Nyt ilmestyvä Jano tulee jäämään lehden viimeiseksi säännöllisesti ilmestyväksi numeroksi. Ei siksi, etteikö tällaiselle lehdelle olisi tilausta ja tarvetta. Sillä on ollut, ja epäilemättä sillä olisi myös vastaisuudessa.

Runoushan voi nimittäin näinä päivinä paremmin kuin koskaan, vaikka päivälehtijournalismille tällaisen ilmiön tunnistaminen tuntuu olevan vaikeaa. Uskaltaisimme väittää, ettei Suomessa ole koskaan ollut aikaa, jolloin runoutta kirjoitettaisiin ja julkaistaisiin enemmän kuin mitä sitä nyt, vuonna 2023, kirjoitetaan ja julkaistaan. Runouden pohjimmiltaan epäkaupallisen luonteen vuoksi julkaisutavat ja -alustat vain näyttävät kovin toisenlaisilta kuin ovat aikaisempina vuosikymmeninä näyttäneet. Isojen kustantamojen sijasta runokirjat ilmestyvät kymmeniltä pieniltä ja keskisuurilta kustantamoilta, joita tuntuu syntyvän jatkuvasti lisää.

Runous elää verkon loputtomasti muotoutuvissa silmukoissa. Se elää suusta suuhun, lehdissä, zineissä, antologioissa ja esiintymislavoilla. Jopa runokäännöksiä ilmestyy enemmän kuin koskaan aikaisemmin Suomen kustannushistoriassa, kiitos joidenkin pienten ja sisukkaiden toimijoiden, jotka uskaltavat seurata kutsumustaan kaiken taloudellisen epävarmuudenkin uhalla.

Kaikessa tässä runouden maastossa Janolla on ollut oma pieni paikkansa ja tehtävänsä. Tältä erää se on nyt täytetty.

Vaikka lehden säännöllinen ilmestyminen päätyy, vanhat numerot ja jäävät verkkoon vapaasti luettaviksi. Ja lopunkin äärellä jätämme tietysti auki pienen oven. Kuka ties Janosta ilmestyy joskus vielä jokin erikoisnumero.