1.
Olipa kerran vanki.
Vanki nukkui mutta kuitenkin valvoi.
Hän makasi vuoteella mutta kuitenkin seisoi ikkunalla.
Polku oli metsässä mutta ei vain siellä: se oli myös vangin sisällä vangin lehtien
välkkeessä!
Vanki halusi kätkeä sen mutta myös juosta polkua pitkin.
Joki oli hopeakenkäinen, nopea.
Joki, jonka siimekseen polku johti, ei ollut vain metsän takana polun päässä
vaan myös vangin lihassa, veressä
vanki ei sanonut mitään mutta sanoi kuitenkin polkua muistojen poluksi.

2.
Vanki makasi vuoteella mutta seisoi ikkunalla ja kumartui likemmäs ristikoita;
oli täysin ääneti mutta päästi muminaa,
kuin huokailua siitä kuinka elämä
pakeni jokeen, kätki kasvonsa virtaan,
tähtiparveen. Juuri tätä kyseistä polkua
pitkin rakkauskin kiirehti pois!
Vanki istui tuomiota mutta oli metsässä
vapaa kuin kauris, joka kulkee polkua jokeen,
painaa turpansa virtaan,
tähtiparveen.

3.
Muistiin merkittäväksi: voima piili tässä unessa, joka lumenhohtavin
käsin repi
irti kalterit, istutti tulevaisuuden päähän omenankukat, peltopyyt, joen katraat,
vankia nauratti mutta häntä myös itketti.
Kirvelsi ja liikutti ne aamut,
joina tunsi käyneensä vapaudessa,
vaikka oli vain maannut
elämän aineessa, rautakahleessa.

Tunnen erään ihmisen joka on niin yksin että hän alkaa kuvitella
rakkauksia. Hän on maailmassa yksin hellyytensä kanssa, ja niin jäljelle
jää vain kuviteltu ruumis. Kuin uni joka vuoteen ja unennäkijän keralla
muuttuu valkeaksi pilveksi, sataa pois, ryöpsähtää hänen pienen
yksiönsä ikkunalautaan.
Oletko se sinä?

Käsi kirjoittaa ylös
nykyisen rakkauden tilan:
jos kaikki tämän huoneen
lamput sammutettaisiin
me hehkuisimme
haavojemme valossa.
Fosforiset, säkenöivät
marraskuun merenpohjan
kampamaneetit?

Uni on päättynyt. Kuinka vaikea sitä on myöntää, tiedostaa. Lapset ovat
kuurupiilosilla metsässä. Syreenit. Keltasirkut. Jokainen omassa piilossaan.
He ovat kauniita, täydellisiä lapsia. Mutta he joutuvat odottamaan sata
vuotta, ennen kuin joku tulee etsimään heitä. Eikä sittenkään kukaan tule.
Uni on päättynyt. Leikki on päättynyt. Nyt on metsänhoitajan aika sulkea
portti. On auringon aika laskea mailleen.

Siellä sataa koko ajan ikkunoita

yhdessä niistä ojennan käteni
silittämään sinun

poissaoloasi

Iltaisin näköalapaikan valtasivat linnut,
kun ihmiset olivat poistuneet.
Ne ikään kuin katselivat kun
ihmisten menneet elämät kulkivat metropolin
kaduilla. Jokainen työntäen kärryissä
katkeruutensa kuvaa:
ihmistä joka he olisivat
voineet olla

Valtava pala minua on heissä
jotka eivät enää ole täällä,
en tiedä mitään siitä, missä
he ovat,
he vain häipyivät.
He ovat
aina jossain piilossa.
Vaikka eivät
ole missään paikassa.
Me pidämme
heidän lähtöjään
tyynyn alla
nukumme niiden kanssa.
Ikuiseksi naamioitunut
aika huijasi
meitä kuin sinisilmäisiä lapsia:
aika kesti
satunnaisen ajan.
Meillä oli
kukat samoissa salaisuuksissa,
lehdet samoissa
ilmoissa.

Rajuilmat. Sateenvarjot.

Malediivit

Untenmaat.