Paikanvaihdos tekee ihmiselle hyvää. Kun puhun ihmisestä, tarkoitan itseäni. Paikanvaihdos tekee hyvää ihmiselle, joka on kirjailija. Kun sanon näin, tulen mystiikan alueelle, tai romantiikan joka on eräänlaista mystiikkaa. Se on uskomus. Että juuri kirjailijan tulisi kokea ja nähdä erityisen paljon. Että juuri kirjailijan pitäisi olla altis vaikutteille ja kaikelle sille odottamattomalle, mitä paikanvaihdos tarjoaa. Asettua alttiiksi, luopua vakaasta ja turvallisesta, että sen pitäisi olla kirjailijan velvollisuus, tai että se voisi olla.
Mutta eikö myös mielikuvitus ole paikka? Miksi mennä sitä pidemmälle? Kant ei koskaan poistunut kovin kauas Königsbergistä. Tiedän suomalaisia kirjailijoita, jotka eivät ole käyneet Tallinnaa pidemmällä.
Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle, jos ei puhuta kaikkein perustavimmista asioista. Kirjallisuus, ajattelu tai ihmisen viihtyminen omassa olemisessaan eivät ole sellaisia. Pelkkä olemassaolo on ihme, miksi siitä pitäisi vielä nauttia? Se ei ole välttämätöntä, ei luonnolle, yksilölle eikä yhteiskunnalle. Kirjoitan tätä Intiassa. Tällä hetkellä joka kuudes ihminen maailmassa on intialainen. Varovaisesti arvioituna kolmannes intialaisista elää äärimmäisessä köyhyydessä. Mitä luulet, skeptinen lukija, veljeni, kaltaiseni, kuinka paljon nauttii olemisestaan mies, joka murskaa kiviä tienvarressa euron päiväpalkalla? Kaksitoista tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, niin pitkään kuin jumala armossaan töitä suo. Entä tarjoilija, joka tuo pöytään aamiaiseni joka maksaa enemmän kuin hänen puolen viikon palkkansa? Vanheneva mies, joka tekee töitä aamusta iltaan ja joka nukkuu yönsä ravintolan kuluneemmalla penkillä. Jos hän on hyvin uskonnollinen, ei ole sinun asiasi arvostella hänen uskonnollisuuttaan. Tuleva elämä on kaikki mitä hänellä on.
Pitäisikö sinun pahoittaa mielesi siitä, että niin voi olla. Että sinun etuoikeutettu elämäsi on jotain äärimmäisen harvinaista tässä maailmassa, joka ei ole rakentunut minkään oikeudenmukaisuuden ehdoille. Että sadoille miljoonille ihmisille oleminen ei ole ilon paikka. Että valtaosalla ihmisiä on hyvin vähän vaihtoehtoja oman elämänsä suhteen. Pitäisikö sinun ahdistua siitä, että maailma on niin kuin se on, ja ettei sinun hyväntahtoisuutesi riitä muuttamaan sitä millään merkityksellisellä tavalla.
Teen tyhjänpäiväisen tunnustuksen. Olen saturninen ihminen. Melankolia ja masennus kulkevat mukanani, menin minne menin, mutta Intiaan ne eivät seuraa minua. Ikään kuin ne ymmärtäisivät, että olisi moraalitonta olla masentunut maassa, jossa ihmiset jatkavat elämäänsä kaikesta huolimatta. Että olisi säädytöntä potea eksistentiaalista synkkyyttä maassa, jossa tämä vanha tarjoilija kaikesta huolimatta pysähtyy vaihtamaan lämpimät kuulumiset. Elämä on kovaa. Miksi sitä pitäisi kaiken lisäksi vielä murehtia.
Olen nähnyt äärimmäisen kovaa elämää elävän ihmisen hymyilevän täydeltä naamalta. Kohtalo arpoo paskoja arpoja, ei voittoa. Parempi onni ensi kerralla.
Lähden toisaalle kerta toisensa jälkeen. En siksi, että jonkin paikan ihmiset tai kulttuuri kiehtoisivat minua enemmän kuin jonkin toisen. En täysin edes siksi, että elän vähillä rahoillani monissa maissa monin verroin mukavampaa elämää kuin Suomessa. En yksinomaan eksotiikan nälästä, en pelkästä seikkailunhalusta, vaan erityisesti siksi, että toisaalla tunnen olevani enemmän elossa. Paikanvaihdos antaa perspektiiviä. Vaeltelen mielelläni paikasta paikkaan ja käyn levottomaksi jos en kohtuullisen säännöllisesti pääse pois siitä, mikä on normaalia, tasaista ja levollista. Kyse ei ole hedonismista. Maailma on täynnä paikkoja, joissa elämä ei ole erityisen mukavaa tai terveellistä. Jokainen päivä maailman saastuneimmissa suurkaupungeissa lyhentää vierailijan elämää viikolla. Uskon vilpittömästi, että tupakointi on terveellisempää kuin Delhin ilma. Olen käynyt sadoissa paikoissa, eikä minulla ole mitään mielenkiintoa palata useimpiin niistä. Mutta olen myös löytänyt paikkoja, joihin en halua olla yhä uudelleen palaamatta.
Kirjailijan ammatti on sikäli vapaa, ettei hän ole sidottu mihinkään tiettyyn paikkaan. Kynä ja paperi riittävät. Hän ei ole paikan orja. Miksi hän pysyisi siellä, missä hän ei viihdy?
Olla runoilija, mitä muuta se on kuin eräänlaista romantiikkaa? Runoilijuudessa on samanlaista vastaan asettumisen kauneutta kuin vaikkapa Intian maolaiskapinallisissa. Elämää hämärässä viidakossa, reaalitodellisuuden ulkopuolella, epätoivoista ja ylevää taistelua asian puolesta joka on Suuri, mutta menneisyyden välineillä ja enimmäkseen kuvitteellista vihollista vastaan. Taistelu on hävitty, mutta se ei lakkaa kenties koskaan. Ja eikö jokainen runoilija ja jokainen nykymaailmasta vieraantunut viidakkosissi tiedä tämän syvällä sisimmässään? Vain tietynlainen romantiikka, tietynlainen usko mahdottomaan, pitää taistelua yllä. Ja kenties se, ettei tietyn pisteen jälkeen vaihtoehtoja enää ole. Valitset asian, ja niinpä asia valitsee sinut.
On naurettavaa verrata suomalaista runoilijaa intialaiseen metsäsissiin. Suomalainen runoilija on maailman etuoikeutetuimpia ihmisiä. Hänen suurimmat ongelmansa ovat luonteeltaan kustannuspoliittisia, kevyesti mielenterveydellisiä tai jollain hämärällä tavalla eksistentialistisia. Toisin sanoen, hänellä ei ole merkittäviä ongelmia, minkä hän osaa muodostaa jo itsessään ongelmaksi. Intialainen maolaississi on äärimmäisessä köyhyydessä elävä maatyöläinen. Hänen ongelmiaan on turha panna suuruusjärjestykseen. Hän takertuu aatteeseen kuin uskontoon, kotitekoiseen kivääriin kuin hirttosilmukkaan ja epämääräiseen taisteluun kuin elämään itseensä. Sillä, voiko taistelulla saavuttaa mitään tai onko selkeää vihollista olemassa, ei ole enää väliä.
Ei ole välttämätöntä olla romantikko ollakseen runoilija tai naxaliitti, mutta siitä on apua.
Olen kirjoittanut ison osan kirjoistani jossain muualla kuin Suomessa. Sen ei pitäisi näkyä kirjoistani joitain yksittäisiä runoja lukuunottamatta. Itselleni kirjallisuus ei ole biografian tai välittömän ympäristön asia. Kirjoitan äärimmäisen harvoin omasta elämästäni sillä en usko, että biografisella autenttisuudella on mitään arvoa kirjallisuuden kannalta. Kirjailija häviää kirjoituksen tieltä. Muu on narsismia.
Ja silti minulla on käynnissä projekti, joka on äärimmäisen henkilökohtainen ja elämäkerrallinen. Olen viimeisen kahdentoista vuoden ajan kirjoittanut spontaaneja, tunnin mittaisia runoja, jotka käsittelevät omaa kokemustani jossain tietyssä ajassa ja paikassa. Runon kirjoittamiseen on aikaa tunti, aiheena on paikka ja oma olemiseni siinä. Jälkeenpäin tehtävät korjaukset eivät ole sallittuja, paitsi korkeintaan kieliasun ja säejaon osalta.
Projekti on valmis kun olen kirjoittanut kaksikymmentäneljä tuntia yhtä monessa eri paikassa. Aikarajaksi olen asettanut kaksikymmentäneljä vuotta. Symmetria viehättää minua enemmän kuin oman aikani hätäisyyden ja nopean julkaisemisen halveksuminen. Lopputulos on jotain yksityistä, eikä itselleni ole mitään merkitystä sillä, tuleeko kokonaisuus joskus julkaistuksi. Tuntien kirja, hetkien kirja, yksityinen rukouskirja kirjailijalle, jolle kirjallisuus on ainoa uskontoa lähentelevä toimitus tässä viheliäisessä maailmassa. Ajatus viehättää minua kuin tutuksi käyvä vieras paikka.
Runo: Tunti Kathmandussa
Olen ollut toista viikkoa Kathmandussa, ja se lyhentää ihmisen elämää 17:08
keskimäärin ehkä kuukauden verran
Kun astuu ovesta ulos, on kuin sytyttäisi savukkeen
pöly ja pakokaasu verhoilevat ilmaan
hienoja pyörteileviä kuvioita
Ei ole mitään erityistä syytä
miksi olen juuri täällä 17:12
Ei ole mitään syytä, miksi en olisi
Yksinäisyys on vapauttavaa
Mikään paikka maailmassa
ei kaipaa minua
Olen kotona siellä, missä viihdyn
ja tänään minä viihdyn täällä
vanhan aukion kulmalla
pienessä asunnossa, jossa
olen elämän keskellä, ja erossa siitä 17:14
On kevät, on niin kylmä
että nukun kaikki vaatteet päällä,
käyn jääkylmässä suihkussa joka kolmas päivä,
ja ajattelen aamuisin aurinkoa
kuin mennyttä rakastettua, jota yhä vielä
ajattelee tietyllä lämmöllä 17:17
Jos elämästä jotain oppii, niin sen
ettei sillä ole sen paremmin
muotoa kuin tarkoitusta,
ei mitään merkitystä
paitsi se, minkä sinä sille otat
Olla lahjakas lavastaja,
puhua uskottavasti
pehmeitä itseään myöten,
siinä on henkari
jonka varaan voisi ripustaa uskon elämään
kuin vanhan väsyneen takin
Ulkona kadulla seisoi munkki
hohtavan puhtaassa oranssissa kaavussa
sylissään iso metallinen kerjuukuppi
ja katse tiukasti ei missään, ihmisten katseitten yllä
tai ehkä jossain kaiken katseen
tuolla puolen, seisoi kuin patsas
sotilaasta, joka seisoo kuin patsas
yhtä aikaa läsnä ja täysin poissa
Panin sata rupiaa
melkein tyhjään kulhoon 17:23
ja patsas puhkesi hymyilemään täydeltä naamalta
hymyilemään kuin aurinko itse
ja lohkaisi lauseen
joka saattoi olla kiitos tai rukous,
tai huomisen sääennuste, ja minä
kävelin pois sen verran onnellisempana
En ole hyödyllinen ihminen
mutta olen tuottanut pienen hetken iloa
monelle ihmiselle elämäni aikana
Tämän minä sanon
puolustuksekseni, jos synnit joskus
luuloista huolimatta vielä punnitaan 17:26
Näin kadulla kauniin tytön
Olisin toivonut, että hän olisi hymyillyt minulle
mutta hän vilkaisi minua kuin seinää ja käveli ohitseni
ja suoraan sisään tähän ohimenevään runoon 17:28
Monta kertaa olen ajatellut
päässeeni eroon rakkaudesta, halusta
katselevani nyt maailmaa kuin munkki tai vähintäänkin
itseään viisaampi mies
mutta yhä uudelleen
se on nöyryyttänyt ylpeyttäni, ja minua
joka asun ylpeyteni sisällä
Lyhyt ohimenevä katse naiselta
johon tuskin tahtoisin tutustua
ja se mielikuvituksen paikka
jota kutsun sydämeksi
alkaa jälleen esitelmöimään rakkaudesta 17:32
ikään kuin en tietäisi siitä jo kaikkea
mitä voin siitä tänään tietää
Olen pettynyt, pettänyt, petetty
olen paiskannut oven kiinni
ja jättänyt omat sormeni väliin
Olen ollut sentimentaalinen
kuin orava pähkinän äärellä
ja nyt olen jotain muuta 17:34
Jokin siinä potkaisi minut liikkeelle
ja nyt olen täällä, pienessä viileässä
kauniissa laaksossa, joka ääntelee kuin ruosteinen kone,
kuin helvetin kolmanneksi kiivain liikenneympyrä,
kuin basaarin ja motocrossradan risteytys,
kuin öljynkatkuinen huvipuisto
jonka rapistuvalla estradilla laulaa
joku joka ehkä on osa ohjelmaa
tai ehkä vain joku sekopää yleisöstä 17:39
Voiko sitä enää selvemmin sanoa,
rakastan toisaallaoloa
kuin oman matkani päätä
Boudhnan stupalla istui keski-ikäinen mies, munkki,
joka oli peittänyt kasvonsa maailmalta,
ei niin ettei maailma näkisi häntä,
vaan ettei hän näkisi maailmaa,
istui stupan juurella ja lauloi
rukouksia paksusta kirjasta
ei kenellekään, ellei itselleen
niin kaukana poissa kaikesta
niin kaiken keskellä
ettei viisitoista videokuvaavaa turistia
merkinnyt siinä mitään
Luulenko edes luulevani
että ymmärsin hänet oikein, tai mitään siitä 17:45
mitä hän kuvitteli tekevänsä
Runon kirjoittaminen on rituaali
ei kenellekään, ellei itselleen
ikään kuin se sanoisi jotain
ikään kuin se kertoisi, miksi
ikään kuin kirjallisuus itse
leikkisi eräänlaista uskontoa, joka tässä
tulee harjoitetuksi 17:50
ilta pimenee, niin on
panen valot päälle, ja vielä lämpimämmän paidan
ja menen läheiseen ravintolaan
jonka 19-vuotias tarjoilijapoika
esitelmöi mielellään elämästä
ja paikallisesta politiikasta,
niin etten saa kahta haarukallista
riisiä suuhun ilman että tahtoisin
sanoa jotain väliin,
ja niin illallinen
on pöytäkeskustelu kahden
täydesti vieraan välillä 17:56
odottamaton ja mieletön
niin kuin elämä tapaa olla
20.2.2014, Kathmandu