Matkustin vihreälle saarelle. Se oli niin vihreä kuin olin kuvitellutkin, lehtevää alankoa, soita, järviä, kumpuilevan maaseudun läpi kiemuroivia pikkuteitä. Ja Dublin, dirty old town, oli tosiaan kaupunki jonka läpi maankiertäjäperhe ajoi hevosvankkureilla, likanaamainen, pisamainen tyttö, vauvaa imettävä äiti. Kerjäläisiä nukkui patjoilla talojen katoksissa. Liffey-joen laidoilla rehotti vihreä levä. Minulla oli punainen vuokra-auto ja yläsänky opiskelijahostellissa. Laukussa oli kortti jolla pääsin Trinity Collegen kirjastoon lukemaan.

Matkustin Irlantiin, siitä on pitkä aika. Matkustin etsimään vihreällä saarella kirjoitettuja sanoja. Muutaman irlantilaisen naisrunoilijan tuotanto kiinnosti minua erityisesti: Nuala NiDhomhnaill, Medbh McGuckian ja Eavan Boland – naisrunoilijat kirjoittamassa itselleen paikkaa Irlannin runouteen.

Seamus Heaney on kirjoittanut esseessään The Sense of Place, että kirjallisuuden ja paikan suhde ei tietenkään ole vain irlantilainen ilmiö. Mutta Irlannissa se on keskeisempää kuin monissa muissa maissa. Irlannin kirjallisuus on sidoksissa paikkaan, kiinni maassa, kaivaa sitä, seuloo sitä. Se johtuu rikkinäisestä historiasta: maan kahtiajaosta, maanomistuksesta, kielitaistelusta. Heaneyn omassa runoudessa Irlanti nähdään "kriittisenä tilana", se on rakennettu eron varaan: sen rajan varaan, joka erottaa Pohjois-Irlannin tasavallasta.

Eavan Boland kirjoittaa, että hänen runoilijanuransa alkoi itsetietoisessa ja melko suljetussa kirjallisessa kulttuurissa 1960-luvun Irlannissa. Runous oli miesvaltaista. Runoilija oli kulttuurissa arvostettu – runoilijat olivat köyhiä, mutta heitä pidettiin arvossa, siteerattiin, haastateltiin, kuunneltiin. Runoilijan hahmossa kietoutuivat yhteen oma ääni ja selviytymiskamppailu. Se oli kuin koko Irlannin tilanteen vertauskuva.

Naisen elämä sen sijaan – Boland väittää – ei ollut arvostettua. Hän kirjoittaa: "Kun hämärä levisi kaupunkiin, keskustelut kiihtyivät. Kirjastot täyttyivät, vihreäkupuiset lamput sytytettiin, ne valaisivat avoimet kirjan sivut. Pubeissa oli tungosta, kahvilat olivat täynnä opiskelijoita ja aloittelevia kirjailijoita, sellaisia kuin minä, puhumassa kirjallisuudesta, joskus jopa runoudesta."

Mutta vain muutaman mailin päässä tästä kaikesta aukesi lähes näkymätön maailma, kaikille tuttu maailma, josta kukaan ei puhunut. "Lähiöitten maailma, Lasten ja naisten maailma." Siellä sytytettiin tuli uuniin ensimmäisten pakkasten tullessa, katettiin ruokapöytä. Se oli niin kutsuttu tavallinen maailma, johon runoilijat saattoivat palata kaupungista viimeisellä bussilla, mutta jota tuskin vaivauduttiin mainitsemaan. "Nuoret runoilijat ovat kuin lapsia", Boland kirjoittaa, "he pitävät vanhempiensa maailmaa uhkana työlleen."

Boland kertoo itsekin nuorena omaksuneensa asenteen, että runous on turvassa kaupungin iltahämärissä, kirjastoissa ja kahviloissa – kun taas "tavallisesta elämästä" oli tuskin mitään älykästä, kiinnostavaa tai kriittistä sanottavaa.

Näin oli Bolandin nuoruudessa, 1960-1970-luvulla. "Nykyisin on toisin", hän kirjoittaa 1995 julkaistussa Object Lessons –esseekokoelmassa. Naisen elämä – seksuaalisuus, rituaalit, äitiys, historia – on noussut tärkeäksi aiheeksi kirjallisuudessa. Samaan aikaan vanha, jalustalle nostettu runoilijan kuva on palannut maan pinnalle, runoilija ei ole enää juhlava, kansallinen ikoni.

Bolandin runot etsivät uutta voimalla. Provokatiivisten ja nykylukijan näkökulmasta liiankin osoittelevien imetys- ja kuukautisrunojen jälkeen löytyi luonteva virta. Arkielämä ja perinne, sukupuolet ja sukupolvet saavat äänen. Bolandin omassa runoudessa tapahtui muutos, kun hän alkoi kirjoittaa naisen paikkaa siihen. Hän otti uuden asennon: päätti, että kodin, lasten ja lähiöitten elämä on arvokasta runoudessa siinä missä kirjailijoitten kahvilaväittelytkin. Jopa arvokkaampaa: runon ydintä, riittiä, syvää virtaa josta elämä kasvaa.

Runoissa saatetaan ommella esiliinaa tai keittää teetä pienen keittiön aamuhämärässä ja samaan aikaan olla tietoisia historiasta ja niistä suurista laeista, jotka ihmistä – naista, irlantilaista – ohjailevat ja kannattelevat. Koko 2000-luvun Boland on jatkanut naisrunoilijan elämän kirjoittamista auki ja esille runoissa, esseissä, dialogeissa.

Eavan Bolandin "sisällissota" on ollut sukupuolten välillä tapahtuva voimasuhteitten muutos. Se on ollut naisen halu löytää oma ääni, paikka ja tarina Irlannin kirjallisessa perinteessä. Se on tarina, jonka voi huitaista tieltään ja väittää turhaksi, pitää aikansa eläneenä, ei kai sukupuolten välille enää tarvita rajoja, ei kai naiseudesta tarvitse enää tehdä numeroa. Mutta aina uudestaan tarina välähtää. Lapsen silmissä, mekon leikkauksessa, äitiyden mukana jakautuneessa sydämessä, peilikuvassa, hiljaisuudessa.

Matkustin vihreälle saarelle, siitä on kauan, kaikki oli alussa. Matkustin etsimään, kävelin Liffeyn rantoja pitkin, ajattelin Joycea ja Saarikoskea ja Anna Liviaa, ajattelin Bolandin runoja joitten virta aukesi päässäni, hallitut, pienin pistoin ommellut säkeet avautuivat vuolaiksi. Ajattelin Bolandin tekstiä, ihan itsestäänselvää toivetta joka piti löytää koko ajan uudestaan:

"… kaipasin tarinaa. Halusin kuulla jonkun muun kertomuksen – naisen ja runoilijan – joka oli ollut samassa huoneessa kuin minä. Oli nostanut vesikattilan kaasulta. Oli ripustanut hameensa tuolin selkämykselle, jotta se ei rypistyisi yön aikana. Joka oli uuttanut työn ja elämän yhteen: hankaluudet ja palkkiot, sen jonkin puuttumisen tunteen. Ajattelin, että tarinan ei tarvitsisi olla täydellinen tai tärkeä. Olla vain, olla olemassa, olla saatavilla. Tämän olen muistanut."

(Kursivoidut lainaukset Eavan Bolandin kirjasta Object Lessons, 1995. Suomennokset J.V.)