Täällä ollessaan hän tutki aikaa. Hän kirjoittaa: "Saada aika näkyviin kuvitse, eikö se ole melkoinen tehtävä?" Se on joka ikisen kirjailijan tehtävä. Harva pääsee siinä yhtä pitkälle kuin Mirkka Rekola pääsi.
Rekolan runous sisältää näkemyksen vuodesta, joka on paikka. Siihen tullaan kokemuksen kautta: "Kun vuosi on paikka, siihen on synnytty uudesti ylhäältä." Sillä tavalla hänen kirjoissaan rakentuu utopia, porttien ympäröimä kaupunki. Jokainen portti merkitsee ihmistä: "Siksi minä olen." Ihminen paikkana sisältää aukkonsa. Kaupunki lihallistuu eikä se ole pelkkä näky.
Kirjassaan Valekuun reitti (2004) Mirkka Rekola tutkii vielä kerran kaupunkinsa porttien lukumäärää. Buddhismissa niitä väitetään olevan yhdeksän: ruumiin aukkojen verran. Käy ilmi, että miehen ruumiin. "He ja heidän kaupunkinsa / eivät he sitä unohtaneet, / eivät vain halunneet meitä ihmisinä", kirjoittaa Rekola.
Runouslehti Janon toisessa numerossa katsellaan paikkaa sukupuolen silmin. Kirjailija Essi Kummu puhuu siitä, miten olla pillulle hellä. Surullinen vaginasta tulee, kun sen paikka kaventuu viivaksi. Miki Liukkonen ja Tomi Kontio kertovat, millaista on olla mies palvovan katseen kohteena. Mutta paikka nousee esille monta muutakin kautta: se on tarttumapinta runokirjan kannessa, ja piste jossa lukija seisoo ja kysyy, mitä hänen tulee tietää ymmärtääkseen runot oikein. Se on paikka, johon kirjailija kasvaa piräs-kiinni-poikana ja palokärkien katselijana.
Mirkka Rekola sanoisi: "Kukaan ei voi seistä sillä paikalla jolla sinä seisot." Koko ajan on tärkeää puhua siitä, mitä siltä paikalta näkyy. Ukrainassa kirjoittaa runoilija Serhi Žadan tietäen varsin hyvin, ettei hänen paikaltaan katsottuna runoudella ole muuta vaihtoehtoa kuin syntyä uutena.
Ei ole merkityksetöntä, mitä näkyjä runoilijat näkevät. Ei ole merkityksetöntä, millaisen utopian runoilijat kutsuvat esiin. Vain hullu pitäisi mielikuvitusta vaarattomana.