Vaikka saamelaiset ovatkin toisen maailmansodan jälkeen vähitellen omaksuneet länsimaisia elämäntapoja, on meidän runoutemme joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kävellyt käsikynkkää luonnon kanssa. Omalla kohdallani etääntyminen aiheutti jopa vastareaktion. Runot ensimmäiseen kirjaani syntyivät Tampereella, jonne 16-vuotiaana pakenin tuntureita. Huomasin kuitenkin pian, että olin lähtenyt tullakseni – tunturit olivat seuranneet perässä ja hivuttautuneet lopulta entistä lähemmäksi. Kirjoitin erämaata, puroja ja nuotioita ensinäkemisen hurmoksessa.

Vuodenaikojen vaihtelut kaloineen, poroineen ja lintuineen ovat yhä saamelaisrunoilijan iholla. Kertoakseen itsestään on kerrottava vallitsevasta säästä. Maisemaa ei kehuta kauniiksi, sillä itsensä ylistäminen ei käy laatuun. On pohdittava jokohan tiira on taas kesäksi saapunut – joko lohestaminen kannattaa aloittaa. On toivottava pilvistä keliä jotta vasat seuraisivat vaatimia kunnolla. Elämä ei tietenkään ole enää samanlaista kuin ennen eivätkä runot käsittele pelkästään elämää erämaassa, mutta havainnoidessaan uuden ajan tapahtumia runoilija valitsee sanan runoonsa usein juuri sieltä. Moderneista ilmiöistä kirjoitetaan ilmaisuin, jotka olivat tuttuja Olaus Sirmalle siinä missä minullekin.

Käy mielessä, että kyse saattaa olla tietoisesta eskapismista ja runoilijan henkilökohtaisesta vastarinnasta assimilaatiota kohtaan. Toisin kuin isäni, minä olen viettänyt kodassa nukutut yöni ainoastaan runoissa. Saamelaisen modernin luontorunouden taustalla lienee kuitenkin myös yksinkertaisempia syitä. Saamen kielien modernisointi on pahasti kesken, ja prosessi vaikuttaa varsinkin puhekielen näkökulmasta raskaalta ja pitkäaikaiselta. Uusi sanasto on luonteeltaan melko vaihtelevaa. Kun kodat ovat vaihtuneet elektroniikalla sisustettaviin taloihin, voisi sanoa, että kielenkäyttö sujuu tätä nykyä paremmin ulkona kuin sisällä.

Ytimekkäällä ja sanamäärältään niukalla runoudella tuntuu olleen saamelaisrunoudessa suurin jalansija. Ryhmää edustavat mm. Paulus Utsi, Inger-Mari Aikio ja Synnøve Persen. Vastapainona tälle suuntaukselle on kuitenkin runoilijoita, joiden tuotannossa on selvempiä vaikutteita suullisesta kerronnasta. Muistelu ja tarinankerronta ovat saamelaiskulttuurin tärkeimpiä perinteitä – ne ovat olleet osana jokapäiväistä kommunikaatiota. Vanhan sukupolven merkityksettömiltä kuulostavat juttutuokiot ovat antaneet malliesimerkkejä runoilijoiden sanankäytölle. Tästä esimerkkeinä Nils-Aslak Valkeapää, Rauni-Magga Lukkari, Sigbjørn Skåden ja Niillas Holmberg. Valkeapäätä on tosin monipuolisuutensa vuoksi vaikea kategorisoida.

Saamelaisrunouden ehkä merkittävimpänä tehtävänä on ollut käsitellä ongelmia, jotka sotien jälkeinen valtaväestöön sulautuminen on tuonut tullessaan. Muistelu on toiminut luonnollisena tapana kärjistää kontrasti vanhan, luonnonläheisen elämän ja nykyajan välillä.

Länsimaisen kirjallisuuden vaikutus on tietenkin täysin kiistämätön. Saamelaiskulttuurin professori Veli-Pekka Lehtolan mukaan saamelainen kirjallisuus on tulosta kahden perinteen, oman suullisen sanankäytön ja eurooppalaisen kirjallisuuden, risteämisestä. On pidettävä mielessä, ettei runoudella ole ylipäätään osaa perinteisessä saamelaiskulttuurissa. On suorastaan paradoksaalista, että assimilaatiota kiroava ja harmitteleva saamelainen runous on assimilaation ilmentymä itsessään. Valtakulttuuria arvostellaan valtakulttuurin edellyttämin keinoin.

1980- ja 90-luvut olivat saamelaiskirjailijoiden esiinmarssia, jota johtivat runoilijat. Vaikka saamelaista runoutta julkaistaan yhä, sen kulta-aika jäi edellisen vuosituhannen loppumetreille. Saamenkielisen kirjallisuuden pulma on vähäisestä lukijakunnasta johtuva kustannusongelma.

Kirjoittaja on ainoa alle kolmekymppinen saameksi julkaiseva runoilija koko maailmassa.