Jano-lehti

Runouslehti kaikille

#8 numero. Kääntäminen.

Efter 80 000 sidor. Mårten Westön haastattelu

Mårten Westö
’Hyvän käännöksen tekemisessä on samaa kuin oman kirjan kirjoittamisessa, tehdään samalla paatoksella, panostetaan sama satsaus. En pidä niitä missään nimessä minään välitöinä, suvantovaiheina oman kirjoittamisen lomassa. Teen mielelläni monenlaisia käännöstöitä. Käännöstyön mahtavin puoli on, että oppii monia uusia asioita, joihin ei muutoin välttämättä tulisi koskaan perehtyneeksi.’

Näin puhuu Mårten Westö, monen suomalaisen romaanin ruotsintaja, tuttu mies myös omasta kirjailijanurastaan. Hänellä oli jo alun alkaen varsin selkeä näkemys, miksi alkaa tehdä kääntäjän töitä.

- 70-luvulla kun eli skidinä Hesassa ruotsinkielisenä, sai tsiigata missä puhui ruotsia, ettei olisi saanut köniin, Mårten aloittaa. - Kävin Steiner-koulua. Meitä oli suomen - ja ruotsinkieliset rinnakkain. Olimme paljon tekemisissä toistemme kanssa, ja oli myös kinaa silloin tällöin, johtui se sitten kielestä tai ei.

- Sitten vielä, kun aloin pelata fudista, niin melkein kaikki mun frendit oli suomenkielisiä, hän jatkaa. - Tällaisessa tilanteessa, kun eli ja kasvoi vähitellen kohti aikuisuutta, mussa heräsi ajatus olla jonkinmoinen sillanrakentaja näiden kielikiistojen ja niistä johtuvien aika nolojen väärinymmärrysten välillä.

- Eli alkupistos oli varsin emotionaalinen, Mårten naurahtaa.

Ja kun kirjallisuus tuli mukaan nuoren miehen elämään yhä vahvemmin, tämä halu löysi väylänsä toimia konkreettisesti.

Mårten Westö toimitti 90-luvun alussa yhdessä Peter Mickwitzin kanssa Kontur-lehteä, suomenruotsalaista kulttuurilehteä, ja sinne hän käänsi ensimmäiset työnsä, jotka olivat pääasiassa runoja ja esseitä.

Näin tie avautui, kirjallisuus kaikkineen tempaisi nuorukaisen, idealistin ja kirjallisen kyvyn valtoihinsa.

Kyky uudistua ja sopeutua

Ajan myötä kääntämisestä muodostui kirjailijalle yhä tärkeämpi osa leipäpuuta. Ensin Mårten Westö käänsi näytelmiä, sitten kaunokirjallisuutta. Hän painottaa erästä seikkaa. Kun käännetään suomalaista kaunokirjallisuutta ruotsiksi, tehdään se hyvin harvoin suomalaiselle kustantamolle, vaan pääasiassa Ruotsiin, ruotsalaisille kustantajille ja lukijoille.

Tämä ei ole aivan niin yksinkertainen juttu kuin pikimältään voisi luulla.

- Rupesin eräässä vaiheessa tutkimaan käännösten historiaa ja kävi ilmi, että aikojen saatossa suomenruotsalaiset kääntäjät olivat olleet Ruotsissa melko huonossa huudossa, Mårten kertoo. - Toki poikkeuksia kääntäjien joukossa oli, esimerkiksi Thomas Warburton, mutta muutoin suomenruotsi koettiin Ruotsissa aikoinaan ja koetaan joskus yhä nykyään vanhahtavana kielenä.

- Juttuna muun muassa kulki, että 50-luvulla ruotsalaiset kustantamot halusivat välttää suomenruotsalaisia kääntäjiä, koska näiden käyttämä ruotsi kuullosti niin vanhahtavalta, jolloin sitä jouduttiin editoimaan varsin paljon ruotsalaiselle lukijalle, hän jatkaa. - Tämä oli mulla takaraivossa, kun aloitin kääntämisen. Halusin osaltani näyttää, että kykenemme uudistumaan ja sopeutumaan.

Yhdestä liuskasta puolitoista

Niin kuin sanottu, jos Mårten Westön lähtöpistos oli varsin emotionaalinen, niin hän tunnustaa yhä ihailevansa suomen kieltä, yhtä lailla kuin omaa äidinkieltään ruotsia.

- Suomen kieltä ihailen pitkälti sen taloudellisuuden takia, hän täsmentää. - Siinä missä suomeksi voi sanoa parilla sanalla, kuluu siihen ruotsiksi viisi ja usein se on vielä jokseenkin kankeammin ilmaistu. Hyvänä nyrkkisääntönä voi pitää, että kun kääntää liuskan suomalaista tekstiä, tekee se ruotsiksi puolitoista.

- Kääntäjän tärkeimmän jutun opin oikeastaan vasta tehtyäni töitä kymmenen vuotta, ja se on kääntäjän uskallus, hän jatkaa. - Se, että luottaa omaan visioon, näkemykseen ja uskallukseen eikä kunnioita alkuperäistä tekstiä kuoliaaksi.

- Tätä ei pidä käsittää väärin. Tietenkin kääntäjä kunnioittaa niin tekijää kuin tekstiä, mutta hänellä täytyy olla myös oma näkemys ja uskallus kääntää se toiselle kielelle. Pääpointti aina on, että tekstistä tulee hyvä sille toiselle kielelle. Henkilökohtaisesti otan tänä päivänä enemmän vapauksia kuin uskalsin ottaa 20 vuotta sitten.

Mårten Westö kertoo omakohtaisen kokemuksen kääntäjän uransa alkupuolelta, kun hän käänsi Hanif Kureishin kirjan Gabriel’s gift ruotsiksi. Kun Gabriels gåva sitten ilmestyi, eräs arvostelija puuttui Westön työhön.Tämä huomautti, että vaikka kirja kuvaa 90-luvun Lontoota, niin käännös kuulostaa 50-luvun ruotsalaiselta elokuvalta.

- Se ei ollut kovin mairitteleva arvostelu, Mårten myöntää. - Mutta näin tapahtuu, jos ei uskalla kuunnella itseään eikä usko omaan näkemykseensä. Syntyy juuri sitä rytmisesti kankeaa, vanhahtavaa kieltä, mistä oli puhe. Mutta oppia ikä kaikki.

Samaan hengenvetoon hän puhuu jo mainitusta Thomas Warburtonista ja tämän kirjasta Efter 80 000 sidor, jossa Warburton tutkailee omaa kokemustaan kääntäjäntyöstä. Ja tekeekin sen varsin pätevästi yhä tämän päivän valossa.

Maestro Warburton muun muassa suosittelee, että kääntäjä aloittaisi työnsä vasta kirjan puolivälistä. Tällä hän tarkoittaa, että usein työn alussa kirjan ensimmäisillä sivuilla kieli vasta verryttelee ja hakee omaa oikeaa, luontevaa sointiaan ja siihen taasen kuluu sekä aikaa että sivuja. Tästä syystä käännökset tuntuvat usein paranevan, kun kirjaa päästään eteenpäin, Warburton sanoo.

Toki tätä ideaa ja haavetta pitää hiukan päivittää: tällainen työn mahdollisuus on nykyään aika harvinaista, jos lainkaan.

- Olin pari vuotta sitten Visbyssä eräänä vieraana kääntäjätalossa. Meitä oli paikalla kaikkiaan yhdeksän kääntäjää, Mårten kertoo. - Eräänä aamuna keittiössä pidettiin pieni kysely, jossa kyseltiin, kuinka moni meistä ehtii lukea kirjan ennen kuin alkaa kääntää sitä. Vastaus oli, että ei melkeinpä kukaan. Käännöksiin varattava aika on niin häkellyttävän lyhyt, työstä maksetaan yhä naftimmin kutistuvilla markkinoilla, on vain deadline johon mennessä pitää olla valmis ja tällä hinnalla. Se on musta aika hälyttävää, mutta tällaiseksi tämä on mennyt.

Täysillä

Mårten Westön viimeisimpiä käännöksiä suomesta ruotsiksi on Kari Hotakaisen Den ökande Kimi Räikkönen.

- Teen mielelläni töitä laidasta laitaan, Mårten tunnustaa. - Kääntäjän työn mahtavin puoli on, että oppii uusia asioita, työn alle tulee tietoa, johon ei muulloin välttämättä törmäisi koskaan.

Kääntämisen hän tekee sataprosenttisesti, täysillä. Siksipä hän ei niele neuvoa, jonka sai edesmenneeltä Bo Carpelanilta ammoin, kun nuori kirjailija aloitteli kääntäjän uraa ja tapasi eräillä kutsuilla konkarin. Carpelan nimittäin sanoi, että käännöstöitä kannatti ottaa, koska ne olivat hyviä suvantovaiheita oman työn lomassa.

- Hyvän käännöksen tekemisessä on samaa kuin oman kirjan kirjoittamisessa, tehdään samalla paatoksella, panostetaan sama satsaus. Ei sitä pysty tekemään kunnialla puolivillaisesti. Tämän takia kääntäminen on myös verraten raskasta työtä. Eräänä vuonna tein neljä käännöstä ja kun ne oli tehty, olin tosi poikki, Mårten sanoo. - Semmoista savottaa en enää lähtisi tekemään.

Ja vielä, monipuolisessa käännöstyössä on myös erityinen ilonsa. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta Mårten nostaa esiin 2011 ilmestyneen Marko Leinon dekkarin Fälla (alkujaan suomeksi Ansa 2009 Tammi).

- Sitä oli hauska kääntää, se on ajankohtainen tänä päivänä. Kirjassa oli paljon dialogia, jota olen aina tykännyt kääntää. Toki dialogin kääntämisessä olivat omat knoppinsa ja vaikeutensa, mutta ne innostivat, kääntäjä hymyilee.

- Runoutta olen kääntänyt hyvin vähän, hän tunnustaa sitten. - Silloin alkuun Kontur-lehden aikoihin käänsin tosiaan jotakin, mutta sitten se jäi, pitkälti koska koin runouden kääntämisen olevan eräs oma kuningaslajinsa.

- Nykyäänkin, hän jatkaa, - kun proosassa tulee vastaan runoja, loitsuja tai riimejä, nousee ensin kylmä hiki, millä mä tän selvitän. Mutta mulla on eteviä riimittelijöitä kavereina ja kun heidän kanssaan neuvottelee ja konsultoi, ratkaisu löytyy.

Toki Mårten Westö on itse kirjoittanut runoja ja voittanut muun muassa vuonna 1999 Tanssiva karhu - palkinnon. Mårtenin runoja ilmestyi suomeksi suomenruotsalaista nykyrunoutta esittelevässä antologiassa Etupainoinen pyrstötähti. Antologia ilmestyi vuonna 2000 WSOY:n ja NVL:n yhteisesti kustantamana ja sen toimitti Tarja Roinila.

Varhaisen ikkunan lävitse

Vasta nyt kun olen nähnyt, että meistä kaikista
tuli näin näkyviä, tiedän että jokin jää aina
näkymättömiin. Ikään kuin se pikkupoika, joka vilahtaa
vuosikerrostumien läpi, olisin minä: se joka
seisoo hämyssä selän takana, selän joka jäisi
hänen omaansa kapeammiksi. Vielä kello lyö
raskaita iskujaan hänen hauraassa ruumiissaan, hän kuuntelee
väärälle puolelle surua jääneiden valitusta.
Laiva tuikkii etäällä, ompelee pisto pistolta mustaa ulappaa,
kun äiti seisoo keittiössä ja nyppii pimeyttä astiasta toiseen. Koira
juoksee ulvoen rinnettä ylös haukiuistin
tassussa, mutta punainen auto vain ajaa
maissinkeltaisen pellon halki
kohti tulevaisuutta, niittää tähkäpäitä ilman ajajaa
kuin mielipuoli.

Teksti: Marku Kaskela

Runon suomennos: Jyrki Kiiskinen

Kuva: Tage Rönnqvist

Kommentoi Facebookissa

Kommentoi sähköpostitse: toimitus@janolehti.fi

Muut jutut Jano #8

Jano - runouslehti kaikille: www.janolehti.fi