Kun re­nes­sans­si­ru­noi­li­ja Francesco Pet­rarca (1304–1374) löysi Cice­ron (106–43 eaa.) At­ticus-kir­jeet, hän pet­tyi ihai­le­man­sa pu­hu­ja­mes­ta­rin si­vii­li­mi­nään ja kir­joit­ti tälle tu­li­ki­ven­kat­kui­sen kir­jeen 'sinne jon­ne­kin' ke­sä­kuun 16. päivä vuon­na 1345. Jou­lu­kuun 19. päi­vä­nä hän kir­joit­ti toi­sen kir­jeen, jonka sävy oli jo pal­jon so­vit­te­le­vam­pi. Ku­vit­te­li­ko hän ai­em­man kir­jeen men­neen pe­ril­le ja tuli ka­tu­ma­pääl­le?

Aja­tus kuo­le­man­jäl­kei­ses­tä elä­mäs­tä esiin­tyi useis­sa Cice­ron teok­sis­sa ja lie­nee vie­hät­tä­nyt myös Pet­rarcaa. Cice­ro ei tosin pu­hu­nut ai­hees­ta omis­sa ni­mis­sään. De re publican (Val­tios­ta) Som­nium Sci­pio­nis -epi­so­dis­sa­kin Publius Cor­ne­lius Ae­mi­lia­nus Sci­pio Africa­nus Minor (n. 185–129 eaa.) näkee unen, jossa hänen isän­sä ja ot­toi­soi­sän­sä ovat kuo­le­man­sa jäl­keen siir­ty­neet tai­vaa­seen. Juuri tämä uni­mat­ka oli ins­pi­roi­nut Pet­rarcaa ryh­ty­mään suu­ri­töi­sen Africa-ru­no­teok­sen kir­joit­ta­mi­seen. Hänen pää­hen­ki­lön­sä oli edel­lis­tä su­ku­pol­vea oleva Publius Cor­ne­lius Sci­pio Africa­nus Maior (n. 235–183 eaa.). Tä­mä­kin tapaa unes­sa isän­sä ja se­tän­sä, jotka oli­vat siir­ty­neet iäi­seen ko­tiin­sa.

Pet­rarca oli löy­tä­nyt myös Cice­ron Pro Arc­hia -pu­heen. Tuo ru­nou­den puo­lus­tus­pu­he lie­nee sekin vai­kut­ta­nut African työs­tä­mi­seen. Mo­lem­mis­sa esi­te­tään, että ru­noi­li­joi­den teh­tä­vä­nä oli ikuis­taa kun­niak­kait­ten mies­ten teot jäl­ki­pol­vil­le. Tähän Cice­ro ve­to­aa, ja Pet­rarca­kin näyt­täi­si myön­tä­vän, että oi­keu­tus ru­noi­li­juu­teen lu­nas­te­taan juuri näin. Tun­tuu kuin ru­noi­li­jan kir­joit­taes­sa suur­mie­his­tä hän it­se­kin voi olla suuri. Pet­rarca­kaan ei ole täy­sin vapaa cice­ro­mai­ses­ta oma­hy­väi­syy­des­tä, niin usein hän muis­taa Africas­sa mai­ni­ta saa­mas­taan poeta lau­rea­tus -kun­nia­ni­mes­tään ja laa­ke­ri­sep­pe­lees­tään. Toi­saal­ta hän aidon vil­pit­tö­mäs­ti ker­too ki­pui­lus­taan maal­li­sen kun­nian pe­rään Sa­lai­suu­te­ni-teok­ses­sa (Sec­re­tum), jossa hän on ot­ta­nut kes­kus­te­lu­kump­pa­nik­seen Au­gus­ti­nuk­sen (354–430).

Tar­kas­te­len seu­raa­vas­sa African pu­heen­vuo­ro­ja, jois­sa maine on toi­saal­ta kan­nus­tin hy­vee­seen, mutta ka­toa­vai­se­na se ei kui­ten­kaan ole ta­voit­te­le­mi­sen ar­voi­nen. Tut­kin myös sitä, miten tämä sopii yh­teen Pet­rarcan kir­jois­ta ja nii­den elin­kaa­res­ta esit­tä­mien aja­tus­ten kans­sa.

1. Kuolemattomuus ja jälkimaine kannustimena hyveeseen

Sci­pioi­den unien tar­koi­tus on ennen kaik­kea kan­nus­taa ja vel­voit­taa unen­nä­ki­jää hy­vee­seen, minkä tämä voi to­teut­taa ai­noas­taan kos­ta­mal­la esi-isien­sä kuo­le­mat ja saat­ta­mal­la Kart­ha­gon val­loi­tus pää­tök­seen. Pet­rarca ve­nyt­tää tätä var­ten ai­ka­pers­pek­tii­viä Cice­roa pi­dem­mäl­le, niin men­nee­seen kuin tu­le­vaan, ja esit­tää African 1. kir­jas­sa yhden ka­val­ka­deis­taan ja opas­te­tuis­ta kier­rok­sis­taan, joita on teok­ses­sa pit­kin mat­kaa mui­ta­kin. Pe­rus­teel­li­set luet­te­lot ih­mi­sis­tä, tai­de-esi­neis­tä ja mai­se­mis­ta eivät var­si­nai­ses­ti kul­je­ta ta­ri­naa eteen­päin. Kun kur­kis­tus tu­le­vaan ker­too Sci­pioil­le hei­dän saat­ta­van esi-isien­sä teh­tä­vät on­nel­li­ses­ti pää­tök­seen, voi tie­tys­ti kysyä, tar­vi­taan­ko täl­lai­ses­sa de­ter­mi­nis­ti­ses­sä ta­pah­tu­main ku­lus­sa kan­nus­tus­ta. Vaik­ka ikui­nen elämä ja pääsy ta­kai­sin isien seu­raan ovat­kin it­ses­sään ta­voit­te­le­mi­sen ar­voi­sia, var­sin­kin Cice­ro pitää esi­mer­kik­si Pro Arc­hia -pu­hees­saan tär­keä­nä, että hänen omat pon­nis­te­lun­sa ja vai­van­nä­kön­sä isän­maan hy­väk­si tu­le­vat tar­koin saa­te­tuk­si myös jäl­ki­pol­vien tie­toon.

Vaik­ka isät sa­no­vat ikui­sen elä­män odot­ta­van poi­ki­aan, he te­ke­vät sel­väk­si, miksi näi­den ei tule ruu­miil­lis­ta kuo­le­maan­sa jou­dut­taen pyr­kiä tai­vaan iloi­hin hei­dän seu­raan­sa (Africa 1.465– 467):

Kun ”kun­nian mie­hen” on määrä hoi­taa maal­li­set vel­voit­teen­sa, on ym­mär­ret­tä­vää, että hän kai­paa siitä eläes­sään ja jopa kuol­tu­aan kii­tos­ta ja mai­net­ta. Sekä Cice­ro että Pet­rarca häntä seu­ra­ten kui­ten­kin ker­to­vat esi-isien kor­keuk­sis­taan po­jil­leen sor­mel­la osoit­ta­van ih­mi­sen elin­pii­rin pie­nuu­den ja mai­sen kun­nian ka­toa­vuu­den (2.347–351):

Pet­rarcan sä­keet muis­tut­ta­vat pal­jon me­lan­ko­li­sen kei­sa­ri Marcus Au­re­liuk­sen (121–180) miet­tei­tä It­sel­le­ni -teok­ses­sa (Ta eis heau­ton). Ja tie­tys­ti ne tuo­vat mie­leen myös Saar­naa­jan sanat: ”Tur­huuk­sien tur­huus...” Pet­rarca nou­dat­taa melko tar­koin Cice­ron ku­vauk­sia maa­pal­lon eri aluei­den elin­kel­vot­to­muu­des­ta, mutta tämän se­lon­teot tai­vaan­kap­pa­lei­den si­jain­neis­ta hän on siir­tä­nyt Afri­kan 3. kir­jaan ja Li­by­an ku­nin­kaan Sy­fak­sin (k. 202 eaa.) pa­lat­sin ku­po­li­kat­toon.

Kart­ha­gon val­loi­tuk­sen eri vai­hei­den ku­vauk­ses­ta käy ilmi, että muu­ta­man ka­teel­li­sen kon­su­lin kun­nian­hi­mo oli vii­väs­tyt­tä­nyt Sci­pion voit­toa. Vas­tak­kai­sel­la puo­lel­la Han­ni­ba­lin (247–183 eaa.) veli Magon (243–203 eaa.) va­lit­te­lee kuo­lin­kamp­pai­lus­saan (6.902–906):

African 5. kir­jaan si­säl­ty­väs­sä rak­kaus­ker­to­muk­ses­sa, jossa Nu­mi­dian ku­nin­gas Ma­si­nis­sa (n. 240–148 eaa.) käy me­deia­mais­ta si­säis­tä kamp­pai­lua jou­tues­saan luo­pu­maan lem­mi­tys­tään, Sci­pio maa­lai­lee hänen eteen­sä kun­niak­kai­ta trium­fe­ja, jotka saa­vat hänet pian­kin jo unoh­ta­maan me­ne­tyk­sen­sä. Sci­pion it­sen­sä myö­hem­min kan­sal­ta saa­mas­taan kiit­tä­mät­tö­myy­des­tä Pet­rarca puhuu vas­ta­ha­koi­ses­ti ja antaa vain ly­hyi­den en­nus­tei­den muo­dos­sa niis­tä vihiä (2.539–541, 547–548):

2. Ru­noi­li­ja kir­joi­neen

Klas­sis­ten ru­noi­li­joi­den ta­paan Pet­rarca­kin pyy­tää African en­sim­mäi­sil­lä ri­veil­lä ju­ma­lil­ta työl­leen in­noi­tus­ta, mutta ve­to­aa myös Kris­tuk­seen (1.11–14):

Sa­moin Pet­rarca ve­to­aa Na­po­lin ja Si­si­lian ku­nin­kaa­seen Ro­bert d´An­jou­hun (1278–1343), joka oli hänen hen­ki­nen tu­ki­jan­sa ja jolle hän oli suo­rit­ta­nut poeta lau­rea­tus -kun­nia­ni­mi­tys­tä edel­tä­vän kuu­lus­te­lun, ja omis­taa teok­sen­sa tälle (1.27–29):

Var­maan­kin täl­lai­set omis­tus­kir­joi­tuk­set oli­vat kir­jal­li­sia kon­ven­tioi­ta, mutta nii­den tar­koi­tuk­se­na lie­nee myös ollut kir­jan tu­le­vai­suu­den tur­vaa­mi­nen. Kun Pet­rarca kriit­ti­syy­des­sään siir­si African jul­kai­sua aina vain myö­hem­mäk­si, mää­rä­ten lo­pul­ta sen jul­kais­ta­vak­si vasta kuo­le­man­sa jäl­keen, oliko hä­nel­lä pyr­ki­mys jat­kaa elä­mään­sä teok­sen­sa kaut­ta? Jos näin oli, niin hän näyt­tää pet­tä­vän it­se­ään. African uni­jak­sos­sa näet Sci­pion isä mai­nit­see tämän ko­ke­van kolme eri kuo­le­maa kut­suen ”kir­jo­jen kuo­le­maa”niis­tä vii­mei­sek­si. En­sim­mäi­nen koit­taa, kun sielu jät­tää ruu­miin, toi­nen sil­loin, kun ”lu­his­tuu myös hau­ta­kum­pu, ja mar­mo­riin kai­ver­ret­tu nimi hä­vi­ää”. Lo­pul­ta:

Muu­ta­maa riviä ai­em­min on isä-Sci­pio vii­tan­nut En­niuk­seen (239–169 eaa.) ja Pet­rarcaan ”toi­se­na En­niuk­se­na”, jotka mo­lem­mat ”tah­to­vat näin pi­den­tää ly­hyen elä­mäm­me”. Isä panee toi­von­sa jäl­kim­mäi­seen, vaik­ka tie­tää­kin myös kir­jo­jen kuo­le­van: ”Vaan mitä hyö­dyt­tää tämä kaik­ki?”

Aivan kuin ym­py­rä sul­keu­tui­si, sillä African pää­tös­sa­nois­sa Pet­rarca jou­tuu ker­to­maan ku­nin­kaan­sa, ”jalon Ro­ber­tin”, kuo­le­mas­ta. Myös toi­nen laa­ke­ri­sep­pe­le, jonka hän uu­moi­li saa­van­sa ku­nin­gas­ta ylis­tä­väs­tä teok­ses­ta, jäi näin saa­mat­ta. Ja aivan kuin hä­nel­lä ei olisi enää kenen puo­leen kään­tyä, hän ker­too toi­veen­sa teok­sel­leen (9.453–457):

Niin kuin puu­ni­lais­so­dis­sa kes­ke­nään tais­te­li­vat Rooma ja Kart­ha­go, sa­moin African jul­kai­se­mi­ses­ta kiis­te­li kaksi kau­pun­kia, kun pa­do­va­lai­set kir­jal­li­suu­den ys­tä­vät ja fi­renze­läi­set hu­ma­nis­tit yrit­ti­vät saada oi­keuk­sia it­sel­leen. Vuo­si­na 1396–1397 teok­ses­ta il­mes­tyi­vät en­sim­mäi­set tar­kis­te­tut ver­siot.

Suo­men­nok­set Francesco Pet­rarcan teok­seen Africa – laulu san­ka­ruu­des­ta ja ih­mi­syy­des­tä (Basam Books, 2019): Tei­vas Ok­sa­la ja Mai­ja-Lee­na Kal­le­la.