Jano-lehti

Runouslehti kaikille

#8 numero. Kääntäminen.

Jälkimaineen kipeys ja ies Petrarcan Africassa

Francesco Petrarca
Runoilijoiden tehtävänä oli ikuistaa kunniakkaitten miesten teot jälkipolville. Tuntuu kuin runoilijan kirjoittaessa suurmiehistä hän itsekin voi olla suuri.

Kun re­nes­sans­si­ru­noi­li­ja Francesco Pet­rarca (1304–1374) löysi Cice­ron (106–43 eaa.) At­ticus-kir­jeet, hän pet­tyi ihai­le­man­sa pu­hu­ja­mes­ta­rin si­vii­li­mi­nään ja kir­joit­ti tälle tu­li­ki­ven­kat­kui­sen kir­jeen 'sinne jon­ne­kin' ke­sä­kuun 16. päivä vuon­na 1345. Jou­lu­kuun 19. päi­vä­nä hän kir­joit­ti toi­sen kir­jeen, jonka sävy oli jo pal­jon so­vit­te­le­vam­pi. Ku­vit­te­li­ko hän ai­em­man kir­jeen men­neen pe­ril­le ja tuli ka­tu­ma­pääl­le?

Aja­tus kuo­le­man­jäl­kei­ses­tä elä­mäs­tä esiin­tyi useis­sa Cice­ron teok­sis­sa ja lie­nee vie­hät­tä­nyt myös Pet­rarcaa. Cice­ro ei tosin pu­hu­nut ai­hees­ta omis­sa ni­mis­sään. De re publican (Val­tios­ta) Som­nium Sci­pio­nis -epi­so­dis­sa­kin Publius Cor­ne­lius Ae­mi­lia­nus Sci­pio Africa­nus Minor (n. 185–129 eaa.) näkee unen, jossa hänen isän­sä ja ot­toi­soi­sän­sä ovat kuo­le­man­sa jäl­keen siir­ty­neet tai­vaa­seen. Juuri tämä uni­mat­ka oli ins­pi­roi­nut Pet­rarcaa ryh­ty­mään suu­ri­töi­sen Africa-ru­no­teok­sen kir­joit­ta­mi­seen. Hänen pää­hen­ki­lön­sä oli edel­lis­tä su­ku­pol­vea oleva Publius Cor­ne­lius Sci­pio Africa­nus Maior (n. 235–183 eaa.). Tä­mä­kin tapaa unes­sa isän­sä ja se­tän­sä, jotka oli­vat siir­ty­neet iäi­seen ko­tiin­sa.

Pet­rarca oli löy­tä­nyt myös Cice­ron Pro Arc­hia -pu­heen. Tuo ru­nou­den puo­lus­tus­pu­he lie­nee sekin vai­kut­ta­nut African työs­tä­mi­seen. Mo­lem­mis­sa esi­te­tään, että ru­noi­li­joi­den teh­tä­vä­nä oli ikuis­taa kun­niak­kait­ten mies­ten teot jäl­ki­pol­vil­le. Tähän Cice­ro ve­to­aa, ja Pet­rarca­kin näyt­täi­si myön­tä­vän, että oi­keu­tus ru­noi­li­juu­teen lu­nas­te­taan juuri näin. Tun­tuu kuin ru­noi­li­jan kir­joit­taes­sa suur­mie­his­tä hän it­se­kin voi olla suuri. Pet­rarca­kaan ei ole täy­sin vapaa cice­ro­mai­ses­ta oma­hy­väi­syy­des­tä, niin usein hän muis­taa Africas­sa mai­ni­ta saa­mas­taan poeta lau­rea­tus -kun­nia­ni­mes­tään ja laa­ke­ri­sep­pe­lees­tään. Toi­saal­ta hän aidon vil­pit­tö­mäs­ti ker­too ki­pui­lus­taan maal­li­sen kun­nian pe­rään Sa­lai­suu­te­ni-teok­ses­sa (Sec­re­tum), jossa hän on ot­ta­nut kes­kus­te­lu­kump­pa­nik­seen Au­gus­ti­nuk­sen (354–430).

Tar­kas­te­len seu­raa­vas­sa African pu­heen­vuo­ro­ja, jois­sa maine on toi­saal­ta kan­nus­tin hy­vee­seen, mutta ka­toa­vai­se­na se ei kui­ten­kaan ole ta­voit­te­le­mi­sen ar­voi­nen. Tut­kin myös sitä, miten tämä sopii yh­teen Pet­rarcan kir­jois­ta ja nii­den elin­kaa­res­ta esit­tä­mien aja­tus­ten kans­sa.

1. Kuolemattomuus ja jälkimaine kannustimena hyveeseen

Sci­pioi­den unien tar­koi­tus on ennen kaik­kea kan­nus­taa ja vel­voit­taa unen­nä­ki­jää hy­vee­seen, minkä tämä voi to­teut­taa ai­noas­taan kos­ta­mal­la esi-isien­sä kuo­le­mat ja saat­ta­mal­la Kart­ha­gon val­loi­tus pää­tök­seen. Pet­rarca ve­nyt­tää tätä var­ten ai­ka­pers­pek­tii­viä Cice­roa pi­dem­mäl­le, niin men­nee­seen kuin tu­le­vaan, ja esit­tää African 1. kir­jas­sa yhden ka­val­ka­deis­taan ja opas­te­tuis­ta kier­rok­sis­taan, joita on teok­ses­sa pit­kin mat­kaa mui­ta­kin. Pe­rus­teel­li­set luet­te­lot ih­mi­sis­tä, tai­de-esi­neis­tä ja mai­se­mis­ta eivät var­si­nai­ses­ti kul­je­ta ta­ri­naa eteen­päin. Kun kur­kis­tus tu­le­vaan ker­too Sci­pioil­le hei­dän saat­ta­van esi-isien­sä teh­tä­vät on­nel­li­ses­ti pää­tök­seen, voi tie­tys­ti kysyä, tar­vi­taan­ko täl­lai­ses­sa de­ter­mi­nis­ti­ses­sä ta­pah­tu­main ku­lus­sa kan­nus­tus­ta. Vaik­ka ikui­nen elämä ja pääsy ta­kai­sin isien seu­raan ovat­kin it­ses­sään ta­voit­te­le­mi­sen ar­voi­sia, var­sin­kin Cice­ro pitää esi­mer­kik­si Pro Arc­hia -pu­hees­saan tär­keä­nä, että hänen omat pon­nis­te­lun­sa ja vai­van­nä­kön­sä isän­maan hy­väk­si tu­le­vat tar­koin saa­te­tuk­si myös jäl­ki­pol­vien tie­toon.

Vaik­ka isät sa­no­vat ikui­sen elä­män odot­ta­van poi­ki­aan, he te­ke­vät sel­väk­si, miksi näi­den ei tule ruu­miil­lis­ta kuo­le­maan­sa jou­dut­taen pyr­kiä tai­vaan iloi­hin hei­dän seu­raan­sa (Africa 1.465– 467):

”Ei olis oikein tuo: Jumaluus siten, Luontokin sääti
määräten näin: joka ihmisen on pysyteltävä ensin
ruumiin vankina, kunnes on tänne selkeä kutsu.”

Kun ”kun­nian mie­hen” on määrä hoi­taa maal­li­set vel­voit­teen­sa, on ym­mär­ret­tä­vää, että hän kai­paa siitä eläes­sään ja jopa kuol­tu­aan kii­tos­ta ja mai­net­ta. Sekä Cice­ro että Pet­rarca häntä seu­ra­ten kui­ten­kin ker­to­vat esi-isien kor­keuk­sis­taan po­jil­leen sor­mel­la osoit­ta­van ih­mi­sen elin­pii­rin pie­nuu­den ja mai­sen kun­nian ka­toa­vuu­den (2.347–351):

”Sujuvin näät askelin vuossadat vierii,
niin ajat haihtuvat. Tie käy kuoloa kohti, te varjot,
varjo ja tuhka te vain, savu ilmaan haihtuvi, jonka
tuulet karkottaa. Mitä kunnia maksanut verta
kannattaa? Mitä vaivatkaan, kun kaikkeus kaatuu?”

Pet­rarcan sä­keet muis­tut­ta­vat pal­jon me­lan­ko­li­sen kei­sa­ri Marcus Au­re­liuk­sen (121–180) miet­tei­tä It­sel­le­ni -teok­ses­sa (Ta eis heau­ton). Ja tie­tys­ti ne tuo­vat mie­leen myös Saar­naa­jan sanat: ”Tur­huuk­sien tur­huus...” Pet­rarca nou­dat­taa melko tar­koin Cice­ron ku­vauk­sia maa­pal­lon eri aluei­den elin­kel­vot­to­muu­des­ta, mutta tämän se­lon­teot tai­vaan­kap­pa­lei­den si­jain­neis­ta hän on siir­tä­nyt Afri­kan 3. kir­jaan ja Li­by­an ku­nin­kaan Sy­fak­sin (k. 202 eaa.) pa­lat­sin ku­po­li­kat­toon.

Kart­ha­gon val­loi­tuk­sen eri vai­hei­den ku­vauk­ses­ta käy ilmi, että muu­ta­man ka­teel­li­sen kon­su­lin kun­nian­hi­mo oli vii­väs­tyt­tä­nyt Sci­pion voit­toa. Vas­tak­kai­sel­la puo­lel­la Han­ni­ba­lin (247–183 eaa.) veli Magon (243–203 eaa.) va­lit­te­lee kuo­lin­kamp­pai­lus­saan (6.902–906):

”Näen nyt, minä onneton, miten suuriin hankkeisiin olen ryhtynyt aivan turhaan ja kuinka monia vaivoja olen omaehtoisesti suostunut kärsimään – kaikki ne olisin voinut kohdallani sivuuttaa. Kuolevainen ihminen pyrkii nousemaan tähtiin, mutta Kuolema opettaa, mille paikalle kaikki meillä oleva kuuluu.”

African 5. kir­jaan si­säl­ty­väs­sä rak­kaus­ker­to­muk­ses­sa, jossa Nu­mi­dian ku­nin­gas Ma­si­nis­sa (n. 240–148 eaa.) käy me­deia­mais­ta si­säis­tä kamp­pai­lua jou­tues­saan luo­pu­maan lem­mi­tys­tään, Sci­pio maa­lai­lee hänen eteen­sä kun­niak­kai­ta trium­fe­ja, jotka saa­vat hänet pian­kin jo unoh­ta­maan me­ne­tyk­sen­sä. Sci­pion it­sen­sä myö­hem­min kan­sal­ta saa­mas­taan kiit­tä­mät­tö­myy­des­tä Pet­rarca puhuu vas­ta­ha­koi­ses­ti ja antaa vain ly­hyi­den en­nus­tei­den muo­dos­sa niis­tä vihiä (2.539–541, 547–548):

”Sulle on kiittämätön isänmaa – hävettää tämä tieto –
väistyä täytyy sun, vaan olkoon malttia täynnä
kostosi. (---)
Kiellä kuollessasi isänmaaltasi luusi ja tuhka,
kun se on kiittämätön, tämä piirrä muistona hautaan.”

2. Ru­noi­li­ja kir­joi­neen

Klas­sis­ten ru­noi­li­joi­den ta­paan Pet­rarca­kin pyy­tää African en­sim­mäi­sil­lä ri­veil­lä ju­ma­lil­ta työl­leen in­noi­tus­ta, mutta ve­to­aa myös Kris­tuk­seen (1.11–14):

”Sinä maailman koko toivo,
taivaan kaunistus, Olympoon jumalat joka voitit
niin kuin myös Manalan. Sinä suuria haavoja viisi
näytät ruumiissas, joka on viaton kokonansa,
suo apu, oi Isä korkea nyt.”

Sa­moin Pet­rarca ve­to­aa Na­po­lin ja Si­si­lian ku­nin­kaa­seen Ro­bert d´An­jou­hun (1278–1343), joka oli hänen hen­ki­nen tu­ki­jan­sa ja jolle hän oli suo­rit­ta­nut poeta lau­rea­tus -kun­nia­ni­mi­tys­tä edel­tä­vän kuu­lus­te­lun, ja omis­taa teok­sen­sa tälle (1.27–29):

”Helpommaksi sä teet tulevaisia vuosia varten
kirjani tien: kuka tahtookaan sitä moittia silloin,
jos sinä sen hyväksyt.”

Var­maan­kin täl­lai­set omis­tus­kir­joi­tuk­set oli­vat kir­jal­li­sia kon­ven­tioi­ta, mutta nii­den tar­koi­tuk­se­na lie­nee myös ollut kir­jan tu­le­vai­suu­den tur­vaa­mi­nen. Kun Pet­rarca kriit­ti­syy­des­sään siir­si African jul­kai­sua aina vain myö­hem­mäk­si, mää­rä­ten lo­pul­ta sen jul­kais­ta­vak­si vasta kuo­le­man­sa jäl­keen, oliko hä­nel­lä pyr­ki­mys jat­kaa elä­mään­sä teok­sen­sa kaut­ta? Jos näin oli, niin hän näyt­tää pet­tä­vän it­se­ään. African uni­jak­sos­sa näet Sci­pion isä mai­nit­see tämän ko­ke­van kolme eri kuo­le­maa kut­suen ”kir­jo­jen kuo­le­maa”niis­tä vii­mei­sek­si. En­sim­mäi­nen koit­taa, kun sielu jät­tää ruu­miin, toi­nen sil­loin, kun ”lu­his­tuu myös hau­ta­kum­pu, ja mar­mo­riin kai­ver­ret­tu nimi hä­vi­ää”. Lo­pul­ta:

”Kirjojen myös liki kuolema on: häviää ihan kaikki
tuo. Mitä vaivoin on tämä taidoton ihminen luonut
hengenvoimillaan. (---)
Vaan kirjojen kuoltua myös sinä itse
silloin kuolet pois: se on sulle kuolema kolmas.”

Muu­ta­maa riviä ai­em­min on isä-Sci­pio vii­tan­nut En­niuk­seen (239–169 eaa.) ja Pet­rarcaan ”toi­se­na En­niuk­se­na”, jotka mo­lem­mat ”tah­to­vat näin pi­den­tää ly­hyen elä­mäm­me”. Isä panee toi­von­sa jäl­kim­mäi­seen, vaik­ka tie­tää­kin myös kir­jo­jen kuo­le­van: ”Vaan mitä hyö­dyt­tää tämä kaik­ki?”

Aivan kuin ym­py­rä sul­keu­tui­si, sillä African pää­tös­sa­nois­sa Pet­rarca jou­tuu ker­to­maan ku­nin­kaan­sa, ”jalon Ro­ber­tin”, kuo­le­mas­ta. Myös toi­nen laa­ke­ri­sep­pe­le, jonka hän uu­moi­li saa­van­sa ku­nin­gas­ta ylis­tä­väs­tä teok­ses­ta, jäi näin saa­mat­ta. Ja aivan kuin hä­nel­lä ei olisi enää kenen puo­leen kään­tyä, hän ker­too toi­veen­sa teok­sel­leen (9.453–457):

”Mutta sinua odottavat kenties paremmat aikakaudet,
jos elät – mitä mielessäni toivon ja odotan – kauan minun jälkeeni:
ei tämä unohduksen uni kaikkia vuosia kestä!
Kun varjot hälvenevät, meidän jälkeläisemme voivat
ehkä palata aiempaan puhtaaseen valoon.”

Niin kuin puu­ni­lais­so­dis­sa kes­ke­nään tais­te­li­vat Rooma ja Kart­ha­go, sa­moin African jul­kai­se­mi­ses­ta kiis­te­li kaksi kau­pun­kia, kun pa­do­va­lai­set kir­jal­li­suu­den ys­tä­vät ja fi­renze­läi­set hu­ma­nis­tit yrit­ti­vät saada oi­keuk­sia it­sel­leen. Vuo­si­na 1396–1397 teok­ses­ta il­mes­tyi­vät en­sim­mäi­set tar­kis­te­tut ver­siot.

Suo­men­nok­set Francesco Pet­rarcan teok­seen Africa – laulu san­ka­ruu­des­ta ja ih­mi­syy­des­tä (Basam Books, 2019): Tei­vas Ok­sa­la ja Mai­ja-Lee­na Kal­le­la.

Teksti: Markku Kailaheimo

Kuvat: Wikimedia Commons

Kommentoi Facebookissa

Kommentoi sähköpostitse: toimitus@janolehti.fi

Muut jutut Jano #8

Jano - runouslehti kaikille: www.janolehti.fi