Jano-lehti

Runouslehti kaikille

#8 numero. Kääntäminen.

Asetelmien
parissa

Jano-lehden päätoimittajat Vilja-Tuulia Huotarinen ja Aki Salmela
Eli kuinka avulias runoilija makuloi itse myymättä jääneet kirjansa

I

Puhelimeni soi, ja hetken päästä kuorma-auto ajaa rappukäytäväni eteen Pohjois-Haagassa. Olen ostanut ystävieni ja kollegoitteni auttamana 483 kappaletta myymättä jäänyttä runokokoelmaani. Kuorma-autonkuljettaja avaa auton takaluukun ja latoo lähetyksen rapun eteen asvaltille ja pyytää kuittauksen. Katson, kun kuorma-auto peruuttaa puiden, polkupyörien ja parvekkeiden kaventamalla pihakäytävällä. Viisi pahvilaatikkoa, 98 kg runokirjoja. Rappusia neljänteen kerrokseen kiivetessäni huomaan, että yhdeksänkymmentäkahdeksan kilogrammaa painaa pihamaalla vähän, toisessa kerroksessa paljon ja että neljännen kerroksen kohdalla koiraansa ulkoiluttamaan lähtevä naapuri katsoo kiipeämistäni ja kysyy, hauska kun on, olenko ostanut uusia kiuaskiviä. Asunnossani avaan laatikot ja katson sisältöä. Käsittääkseni hyvin harvoin tulee tilaisuus nähdä 483 kappaletta yhtä ja samaa vierekkäin. Muistan, kuinka edesmennyt kustannustoimittaja totesi, että toisto toimii aina. Muistan, kuinka Marilyn Manson siteeraa laulussaan Josif Stalinia, että yhden kuolema on tragedia, mutta että miljoonan kuolema on vain tilastotietoa. Puhelimeni soi. Soittaja on äskeinen kuorma-autonkuljettaja. Hän sanoo, pahoitellen, että autoon oli jäänyt vielä yksi laatikko.

II

Tuomas Timonen - makulointi

On talvi-ilta, pilkkopimeää, pakkasta kaksikymmentäviisi astetta. Kahlaan polviani myöten hangessa, teen polkua kohti jotain, mutta en tiedä vielä mitä. Etsin paikkaa, johon voisin virittää lyhyen pyykkinarun. Tunnustelen omenapuun oksia, tunnustelen leikkimökin räystäslautoja, sitten huomaan pihakeinun. Kahlaan keinun luo, otan takkini taskusta narukerän ja sakset, mittaan, leikkaan, alan sitoa narua keinun tolppien väliin. Sormeni eivät toimi. Isäni on alkanut yli seitsemänkymmentävuotiaana valittaa, että nykyisin sormia paleltaa niin helposti; silti hän on edellisviikonloppuna, kun kävimme katsomassa verkot, paitsi irrottanut mateet verkosta myös selvittänyt verkon solmut avokäsin, so. märin avokäsin, viimaisella järven jäällä, viidentoista asteen pakkasessa. Mietin, että olen tässä kohtaa kenties perinyt enemmän äidiltäni kuin häneltä. Menen sisälle lämmittelemään, pidän sormiani hanasta valuvan lämpimän veden alla. Mietin, voisiko narun laittaminen odottaa huomiseen; silloin ehtisin käydä ostamassa myös patterit otsalamppuuni niin, ettei työtä tarvitsisi tehdä pimeässä. Palaan keinun luo. Sidon narun, otan tarvikekassistani kirjan, revin siitä sivuja irti, otan kassista pyykkipoikia, ripustan kirjan sivuja narulle roikkumaan. Otan kassista sumutinpullon ja alan suihkuttaa vettä sivujen päälle; sormeni ovat kankeat, mutta en malta käydä enää lämmittelemässä, painan pullon liipaisinta kaksi käsin. Kaikki muut perheessäni vihaavat alkanutta pakkaskautta, mutta minä toivon, että sitä jatkuisi ainakin viikon; pelkään, että huomenna, tai viimeistään ylihuomenna, on taas nollakeli, ja projektini on pilalla.

III

Muistan, että kotonani, vanhempieni luona, on haulikko. Ostan junaliput, pakkaan kymmenkunta kirjaa laukkuuni ja lähden Helsingistä kohti Joensuuta. Vanhempani ovat aina tukeneet minua. Kun päätin mennä lukion sijaan ammattikouluun, he kannustivat. Kun päätin aloittaa iltalukion ammattikoulun ohessa, he kannustivat. Kun päätin hakea lääkikseen, he kustansivat valmennusmateriaalin. Kun taidepuuhani eivät ole elättäneet minua, he ovat maksaneet milloin uuden pesukoneen, milloin hammaslääkärikulut. Kaikesta tästä tuesta huolimatta mietin, kun istun aurinkoisena talvipäivänä junassa kohti Joensuuta, miten kerron vanhemmilleni sen, että tällä kertaa tarvitsisin rahan sijaan haulikkoa. Kun olemme syöneet päivällisen, isäni sanoo, että haulikkoa ei valitettavasti enää ole, mutta että sotilaskivääri löytyy. Päätämme nukkua yön yli ja ryhtyä töihin seuraavana aamuna. Kivääri osoittautuu tehokkaaksi, jopa liian tehokkaaksi; se tekee kirjaan vain puhtaan, kauniin reiän. Kivääristä lähtee myös niin kova meteli, että katsomme parhaaksi olla ampumatta – asuinalueella kun kuitenkin ollaan – useampaa kertaa. Siirrymme siksi käyttämään ilmakivääriä. Asetamme kirjan sivuja maalitaulukehikkoon ja ammumme vuoron perään viisi laukausta. Tunnin päästä äitini huutaa rappusilta, että päiväkahvi on pöydässä.

IV

Eräänä talvi-iltana kuuntelen levyhyllyäni läpi tarkastellen, mitä levyjä sieltä joutaisi mahdollisesti pois. Nattefrostin albumin ”Blood And Vomit” kohdalla saan päähäni juoda viinaa niin paljon, että oksentaisin joko yhden tai mieluummin kokonaisen kirjakasan päälle. Asetan röykkiön kirjoja, noin kaksikymmentä kappaletta, kylpyhuoneeni lattialle ja lähden Alkoon. Juominen onnistuu vielä hyvin, mutta aamulla, jolloin minun pitäisi oksentaa kirjaröykkiön päälle, ja kuvata se, oloni on niin hirveä, etten pysty nousemaan vuoteeltani oksentamaan, koska pelkään, että kalloni halkeaa, tai että silmäni pullahtavat ulos kuopistaan. Oksennus kyllä tulee, lopulta, mutta monta kuukautta myöhemmin, kun ahmin ahdistuneena liikaa kaalilaatikkoa. Mutta silloin oksennus tulee yllätyksenä niin, että en ehdi kasata kylpyhuoneeseen runokirjojani, joitten päälle oksentaa.

V

tuomas Timonen - makulointi

Pääsiäiseen on kaksi viikkoa, ja lapset haluavat alkaa kasvattaa rairuohoa. Sanon, että minulla on idea, ja häivyn. Pengon kellaria, etsin aiemmin tuhkakuppina toimineen lasitiilen, puhdistan sen tuhkasta ja pölystä. Sitten otan kirjan, revin sen sivut irti ja asetan ne lasitiilen sisään. Ajan pyörällä lähikauppaan, ostan rairuohon siemeniä, levitän pussillisen siemeniä sivujen päälle ja kastelen sivut ja siemenet sumutinpullolla. Kuivat, juurtumattomat siemenet liikkuvat vesisumun voimasta ja muodostavat, yllätyksekseni, sivujen ylle sydämen muodon. Nostan lasitiilen ikkunalaudalle, kevään valoon, ja alan kastella sitä päivittäin. Itäminen tuntuu kestävän kauan; näyttää, että mitään ei tapahdu. Pääsiäinen tulee ja menee. Työmatkan ajaksi vien lasitiilen naapurille hoidettavaksi. Ja niin vain käy, että saan kesken työmatkani naapurilta iloisia uutisia: ruoho on alkanut itää. Viikon päästä haen ruohon naapuriltani ja asetan sen takaisin tutulle ikkunalaudalle. Jatkan ruohon kastelua, ja ruoho kasvaa ja kasvaa. Kesäkuussa, juhannusviikolla, päätän, että on aika lopettaa pääsiäiseen liittyvän ruohon kastelu. Ruoho ei kuitenkaan näytä tästä kuihtuvan, ei vaikka kuinka asetan sitä auringonpaahteeseen ja jätän kastelematta. Kunnes elokuussa käy ilmi, että lapset ovat käyneet salaa kastelemassa ruohoa. Heidän mielestään sitä ei olisi saanut tappaa.

VI

Kesäisin olen tottunut tekemään pitkiä pyörälenkkejä paetakseni joko tylsyyttä, toimettomuutta tai yksinäisyyttä. Ajan vanhalla kolmevaihteisella polkupyörälläni pääkaupunkiseutua ympäri noin 300-400 km/viikko. Yhtenä kesäpäivänä kokeilen, kolmenkymmenen kilometrin lenkkiä kiertäen, pystyisinkö ajamaan Helsingistä Tampereelle yhdessä päivässä. Käy ilmi, että en pystyisi, joten matkustan myöhemmin Tampereelle bussilla. Mutta että mitä jos poraisin kirjan läpi reiän, sitoisin siihen narun ja kiinnittäisin narun toisen pään polkupyöräni tavaratelineeseen. Ja että ajaisin sitten pitkin keskuspuistoa ja Vantaanjoen vartta, kirjaa perässäni raahaten, ja seuraisin, miten kirja kuluu, vai kuluuko puuhassa vain naru poikki. Mutta – ja tähän idean toteutus on aina tyssännyt – vaikka kirjojeni olisikin tarkoitus ilmentää hulluutta, niin pyöräilyni ei ole.

VII

Tuomas timonen - makulointi

Löydän vinttikomeroa siivotessani punaisen, suorakaiteen muotoisen luuttusangon. Mietin, montako kirjaa siihen mahtuisi. Täytän sangon ensin vedellä ja alan sitten asetella kirjoja siihen. Tai oikeammin sulloa, koska kuivat kirjat kelluvat ja pyrkivät siten pois vedestä. Kun sangossa on kolmekymmentäviisi kirjaa, totean, että enempää ei mahdu. Ajattelen kuitenkin edelleen katsoa, mitä kirjoille tapahtuu, jos niiden antaa lillua vedessä. Ne arvatenkin turpoavat, mutta kuinka kauan menisi, että ne alkaisivat olla yhtä ja samaa, kenties jopa lusikoitavaa mössöä. Jo viikon päästä löyhkä on sanoin kuvaamaton. Jos märkä koira voi haista ällöttävältä, niin sangollinen märkiä kirjoja haisee pistävän, silmiin käyvän vastenmieliseltä. Kaadan sangosta vedet pois, yritän ottaa kirjoja pois käsin, mutta ne ovat paitsi turvonneet myös limoittuneet niin, että yritys on mahdoton. Haen sorkkaraudan ja yritän kammeta, kaapia, louhia kirjoja pois sangosta. Tajuan pian, että saisin kirjat pois vain ja ainoastaan halkaisemalla sangon. Mutta en pidä ajatuksesta, että hajottaisin sinänsä täysin hyvän sangon. Ajattelen, että ehkä kirjat kuivavat, kun annan niiden vain olla. Viikon kuluttua alan kuivattaa kirjoja hiustenkuivaajalla. Kahden viikon jälkeen ovikelloni soi. Naapurini haluaa tarkistaa, rappukäytävään haistaneensa löyhkän vuoksi, etten ole yksi unohdetuista, asuntoonsa mädäntyvistä ruumiista, joista pikku-uutisissa kerrotaan. Alan polttaa tuoksukynttilää kylpyhuoneessa, jossa sanko on, ja jatkan hiustenkuivaajan käyttämistä. Lopulta, kun – meninpä minne tahansa – tunnen pistävän löyhkän vaatteissani ja hiuksissani, nostan kirjat sankoineen jätesäkkiin ja pyöräilen Sortti-asemalle. Matkalla mietin, mitä sanon luukulla. Että minulla on säkissä metallikahvainen muovisanko, joka on täynnä märkiä kirjoja.

VIII

On kesä. Puolisoni on lastensa kanssa matkoilla ja minun tehtäväni on kastella heidän asuntonsa ja pihamaansa kukat ja viljelykset sekä ruokkia akvaarion kalat. Sitten keksin heittää kirjan asunnon parvekkeelta pihamaalla olevaan ämpäriin. Tiputusta on viisi metriä, ja jokainen yrityskierros tarkoittaa yhteensä kolmenkymmenen portaan kapuamista ylös ja alas. Portaiden kapuaminen (kaksikymmentä kierrosta, yhteensä kuusisataa porrasaskelmaa) ei sinänsä ole työlästä. Sen sijaan sitä seurannut siivousoperaatio on jo hankalampi. Pihamaan, so. seinänvieren villiintynyt ruusukasvi on tiputtanut terassilaudoituksen täyteen pieniä, teräviä hippuja, nuppuja, piikkejä, en tiedä mikä olisi oikea sana niille. Jotka sitten, kulkiessani toistuvasti ulkoa sisälle, tarttuvat jalkapohjiini ja leviävät (vaikka kuinka pyyhin jalkojani kynnysmattoon) jokaisella kapuamiskierroksilla pitkin asuntoa. Imuroin ensin huoneet, joiden läpi olen kulkenut, samoin kuin portaat. Sitten imuroin asunnon kaikki muut huoneet, koska nuo pistelevät asiat tuntuvat levinneen joko jalkapohjieni tai ilmavirtojen mukana kaikkialle. Ja, seuraavana päivänä, kun tunnen pistäviä nuppuja yhä jaloissani, luuttuan koko asunnon.

IX

Tuomas Timonen - makulointi

Kirjoja tuhotessani olen huomannut, että polttamista lukuun ottamatta suurin osa tuhotuista kirjoista täytyy vielä tuhoamisen jälkeen erikseen hävittää. Käytännössä tämä tarkoittaa asianmukaista jätteen kierrättämistä, eli kansilehti pois, sivut irti kansista parilla kolmella hallitulla repäisyllä, sivut ja kansilehti paperinkeräykseen ja kovat kannet sekajätteeseen. Jos kirjoja on tuhoamisen yhteydessä kasteltu, sotkettu tai tahrittu, ne täytyy ennen repimistä ja kierrättämistä kuivattaa ja puhdistaa. Olen tuhoamisprosessin myötä niin tottunut repimään kirjoja, että joudun olemaan tämän, lähes refleksin kaltaisen asian kanssa välillä tarkkana. Nimittäin, kun olen vaikkapa silmäillyt kirjastosta lainaamaani kirjaa ja todennut, että se ei juuri tällä haavaa houkuta syvempään tutustumiseen, niin käteni hakeutuvat kuin itsestään – palauttamisen sijaan – repimään kirjan.

X

Lapsena etsimme, mitä kevään koittoon tuli, leikkikentältä ja koulun pihalta käpyjä, oksanpätkiä ja kuivia lehtiä, ja poltimme niihin suurennuslasilla pieniä mustia pisteitä. Toki oli myös niitä kavereita, jotka ottivat toisen lapasen tai hanskan ja polttivat siihen reikiä. Noin neljäkymmentä vuotta myöhemmin on heinäkuun helleviikko. Irrotan käyttämättä jääneestä juotosasemastani suurennuslasin, otan kellariin säilömästäni pahvilaatikosta kirjan, menen pihamaalle, avaan kirjan, etsin runon nimeltä ”Katoaminen”, asetan kirjan omenapuun kantoa vasten, aukeama kohti aurinkoa, ja alan polttaa tekstiä suurennuslasin avulla. Mutta kirjan valkoinen sivu ja suurennuslasista syntyvä polttopiste ovat niin kirkkaita, että menetän hetkeksi näköni. Suljen silmät, näen pimeyden keskellä kieppuvia ja vääntyviä valojuovia, avaan silmät, näen pelkkää valkoista, suljen silmät ja haparoin pihapolkua pitkin sisälle. Miksi tällaista ei ollut lapsena. Vai eikö silloin vain ymmärtänyt, että liekki sattui silmiin. Otan pyörän ja ajan rautakauppaan. Hyllystä löytyy vain nykyaikaisia hitsaajan automaattimaskeja, jotka maksavat sata euroa. Mietin, voisinko vähentää summan verotuksessa tulonhankkimiskuluina. Toisaalta, en ole tässä työssä varsinaisesti hankkimassa mitään, vaan vain menettämässä. Rautakaupan myyjä on tottunut näkemään runoilijan katselemassa kirveitä, mutta nyt tilanne on toinen ja hän päättää tulla kysymään, voisiko olla avuksi. Myyjä kuuntelee minua, poistuu hetkeksi, palaa sitten ja ojentaa minulle pelkän maskiin kiinnitettävän hitsauslasin: tämä ajaa asian, hän sanoo, hinta kaksi euroa. Kassalla pyydän, varmuuden vuoksi, kuitin verotusta varten.

Teksti: Tuomas Timonen

Kuvat: Tuomas Timonen

Kommentoi Facebookissa

Kommentoi sähköpostitse: toimitus@janolehti.fi

Muut jutut Jano #8

Jano - runouslehti kaikille: www.janolehti.fi