Aihe vai­vaa usei­ta pöy­tä­laa­tik­ko­ru­noi­li­joi­ta: Saako ru­no­ko­koel­man­sa jul­kais­tua vasta, kun kuu­luu kir­jal­li­siin pii­rei­hin? Pi­tää­kö tun­tea oi­keat ih­mi­set, jotta por­tit kir­jai­li­juu­teen au­kea­vat? Lyhyt vas­taus mo­lem­piin ky­sy­myk­siin on kah­den mer­kin mit­tai­nen. Vähän pi­dem­pi vie tämän ko­lum­nin ver­ran.

Oma mat­ka­ni kohti usei­ta ja eri­lai­sia kir­jal­li­suus­pii­re­jä, ni­met­ty­jä, ni­meä­mät­tö­miä, tois­ten­sa kans­sa se­koit­tu­via, pie­niä ja suu­ria, alkoi vuo­den 2009 ke­vääl­lä. Olin melko tyy­pil­li­nen en­sim­mäi­sen vuo­den ko­ti­mai­sen kir­jal­li­suu­den opis­ke­li­ja: kun­nian­hi­mo oman kir­joit­ta­mi­sen suh­teen oli aja­nut yli­opis­to-opin­toi­hin.

Yli­opis­ton Ny­ky­kir­jal­li­suus-kurs­sin vii­mei­sel­lä luen­nol­la ru­no­yh­dis­tys Nihil In­te­ri­tin ak­tii­vit ker­toi­vat yh­dis­tyk­ses­tä ja Tuli&Sa­vu-ru­nous­leh­des­tä. Olin hil­jat­tain löy­tä­nyt sen mitä ko­keel­li­sek­si ny­ky­ru­nou­dek­si kut­su­taan, ja sitä myötä myös uuden kos­ke­tuk­sen omaan ru­non­kir­joit­ta­mi­see­ni. Nämä ru­noi­li­jat ja ru­noak­tii­vit tu­ki­vat ole­muk­sel­laan heti sitä kä­si­tys­tä, joka mi­nul­la on yhä kai­kis­ta eri­lai­sis­ta kir­jal­li­sis­ta toi­mi­jois­ta, ak­tii­veis­ta, ryh­mis­tä ja pii­reis­tä: avoi­mia, mu­ka­via ih­mi­siä, jotka te­ke­vät in­to­hi­moi­ses­ti sitä, mitä ra­kas­ta­vat.

Vii­kon pääs­tä löy­sin it­se­ni ru­no­yh­dis­tyk­sen vuo­si­ko­kouk­ses­ta, jossa minut yl­lät­täen va­lit­tiin toi­mis­ton­hoi­ta­jak­si. Kun eräs ru­noi­li­ja vielä pyysi minua ihan vain ys­tä­väl­li­syyt­tään lä­het­tä­mään hä­nel­le ru­no­kä­si­kir­joi­tuk­se­ni kom­men­toi­ta­vak­si, ajat­te­lin, että onpa ai­ka­moi­nen vauh­ti pääl­lä. Että olen ”si­säl­lä”. Että jos sama meno jat­kuu – jos tämä yh­tei­sö imee minut mu­kaan­sa – esi­kois­ko­koel­ma­ni jul­kais­taan vuo­den pääs­tä syk­syl­lä.

No, ei jul­kais­tu.

Kyse ei ole siitä, etten olisi saa­nut en­sim­mäi­ses­tä ru­no­kä­si­kir­joi­tuk­ses­ta­ni erin­omais­ta pa­lau­tet­ta. Se oli sekä tark­kaa että yleis­luon­tois­ta ja si­säl­si niin kon­kre­ti­aa kuin eh­do­tuk­sia suu­rik­si lin­joik­si­kin.

Mutta en ollut pa­laut­teel­le val­mis. Otin sen kyllä to­sis­sa­ni, yri­tin jat­kaa työtä, mutta ei sille mi­tään voi­nut: in­nos­tus kuoli am­mat­ti­lai­sen pe­rus­tel­tuun nä­ke­myk­seen siitä, että en ollut vielä val­mis ru­noi­li­ja. Mi­nus­ta ei tu­li­si­kaan jul­kais­sut­ta ru­noi­li­jaa päi­väs­sä, ei edes vuo­des­sa!

On­gel­ma­ni oli tie­ten­kin se, että poh­jim­mil­taan en ha­lun­nut kir­joit­taa pa­ras­ta mah­dol­lis­ta ru­no­kir­jaa. Ha­lusin kir­joit­taa jul­kai­su­kel­poi­sen ru­no­kir­jan. Sa­nal­la sa­noen: tulla ru­noi­li­jak­si. Eikä sillä asen­teel­la synny val­mis­ta teos­ta.

Muu­ta­mia sa­tun­nai­sia leh­ti­jul­kai­su­ja lu­kuun ot­ta­mat­ta kir­joi­tus­hom­mat jäi­vät jäi­hin. Eri­lais­ten kir­jal­li­suus­pii­rien enem­män tai vä­hem­män tie­toi­nen kar­toi­tuk­se­ni sen si­jaan jat­kui. Uu­den­lais­ta la­va­ru­no­kult­tuu­ria Suo­meen tuo­nut Hel­sin­ki Poet­ry Con­nec­tion oli juuri syn­ty­nyt, ja pää­dyin sitä kaut­ta mu­kaan toi­min­taan ja esit­tä­mään teks­te­jä­ni la­voil­la. Pian minua pyy­det­tiin kir­jal­li­suus­jär­jes­tö Nuo­ren Voi­man Lii­ton hal­li­tuk­seen. Ete­nin pii­reis­sä, mutta en juu­ri­kaan pa­pe­ril­la.

Kun­nes pari vuot­ta sit­ten erään suu­ren kus­tan­ta­mon kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja pyysi minua lä­het­tä­mään hä­nel­le kä­si­kir­joi­tuk­se­ni. Hänen tal­lin­sa ru­noi­li­jat oli­vat il­mei­ses­ti vin­kan­neet mi­nus­ta, joten is­kim­me kättä pääl­le: pa­laut­tai­sin hä­nel­le muu­ta­man kuu­kau­den pääs­tä pin­kan.

Jokin asen­tees­sa­ni tun­tui muut­tu­neen. Kävin töi­hin, ihan oi­keas­ti töi­hin. Kir­joi­tin päi­vit­täin mää­rä­ta­voit­teel­la, ja sain dead­li­neen men­nes­sä ka­saan en­sim­mäi­sen ver­sion kä­si­kir­joi­tuk­ses­ta, josta olin aika in­nois­sa­ni.

Luo­vu­tin kir­je­kuo­ren kus­tan­nus­toi­mit­ta­jal­le. Kului ki­dut­ta­vat puoli vuot­ta, kun­nes vii­mein ta­pa­sim­me. Pa­lau­te oli erin­omais­ta. Jäl­leen tark­kaa mutta yleis­luon­tois­ta, yk­sin­ker­tai­ses­ti osu­vaa. Mutta mie­lee­ni jäi lä­hin­nä yksi lause: ”En läh­ti­si jat­ko­työs­tä­mään tätä.”

Enkä läh­te­nyt­kään. En tiedä, oli­si­ko pi­tä­nyt. Se ei ole olen­nais­ta, sillä tämä on: ha­lusin yhä kir­jai­li­jak­si, en kir­joit­taa pa­ras­ta mah­dol­lis­ta kir­jaa. Pa­lau­te lan­nis­ti minut, sillä se ei ollut kut­su­kir­je kir­jai­li­juu­teen.

Joten: Ei. Suh­teet eivät tee ru­noi­li­jaa. Mutta kyllä ih­mis­ten tun­te­mi­ses­ta hyö­tyä on: voi saada pink­kan­sa ete­vän kus­tan­nus­toi­mit­ta­jan in­nos­tu­neen kiin­nos­tuk­sen koh­teek­si. Toi­saal­ta pii­rien ym­pä­röi­mäl­le keh­key­tyy hel­pos­ti il­luusio siitä, että on pi­dem­mäl­lä kir­joi­tus­puu­his­saan kuin to­del­li­suu­des­sa on­kaan. Hyviä kir­jo­ja kir­joi­te­taan ni­mit­täin ihan vain kir­joit­ta­mal­la niitä. Saat­taa hy­vin­kin olla, että uskon sii­hen jo it­se­kin. Saat­taa.

Kir­joit­ta­ja ei ole kir­jai­li­ja.