Tapaan Lauri Otonkosken Helsingin Musiikkitalon kahvilassa elokuun alkupäivinä. Musiikkitalo elää hiljaista kesänlopun arkea. Talo on myös hyvin luonteva paikka tavata kirjailija ja runoilija, jolla on vahvat siteet musiikkiin. Otonkoski opiskeli nuorempana miehenä huilunsoittoa Sibelius-Akatemiassa, sittemmin hän on kirjoittanut musiikista sekä kriitikkona että toimittajana lehtijuttuja ja kirjoja.

Lauri Otonkoskea on, itse asiassa, vaikea ajatella ilman musiikkia. Niin väkevästi se kuultaa läpi hänen runoutensa, josta tällä kertaa on puhe. Tunnen hänet varsin pitkältä ajalta. Otonkoski on ikätoverini. Julkaisimme kumpikin esikoisrunokokoelmat samana syksynä vuonna 1990.

Näin ollen meillä on plakkarissa taiteilijavuosia kohtapuoliin täydet 30.

”Päättymätön taiteilijajuhla alkaa”, Otonkoski huomauttaa.

”Ei tiennyt mihin silloin ryhtyi”, esitän.

”Ei onneksi!”

Mutta asiaan runouslehti Janon tiimoilta. Teemana tämänkertaisessa numerossa on hiljaisuus ja siitä me myös puhumme. Ehdotan Otonkoskelle, että hiljaisuutta on kolmea lajia. On fyysistä, psyykkistä ja filosofista, kolme dimensiota.

Otonkoski huomauttaa oitis, että on myös neljäs ja oleellinen sellainen, yhteiskunnan tasolla hyvin konkreettinen hiljaisuus.

”Tällä tarkoitan, että täytyy olla valppaana ja hereillä. Kun tulee hetki, jolloin hiljaisuus pitää rikkoa, se pitää rikkoa”, hän sanoo.

”Hiljattain heräsi vilkas keskustelu, kun eräs Vihreiden puolueen toimihenkilö teki kansalaistottelemattomuuden eleen Finnairin koneessa. Oli ele sitten loppujen lopuksi miten perusteltu, oikea tai muuta, niin ainakin se osui oikeaan kohtaan siinä, että ele herätti hyvin nopeasti hiljaisuuden rikkomiskeskustelun. Ja vieläpä aiheesta, joka on meille ajankohtainen ja kiistanalainen.”

Herääminen keskusteluun, valppaus ja hereillä olo eivät ole Lauri Otonkoskessa lainkaan uusi piirre. Hän toimi sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtajana vuosina 2009-2011. Aktiivisuuden yhteiskunnallisuuteen voi löytää myös hänen runoistaan, kautta vuosien, läpi koko uran.

Vapaaehtoinen tai pakotettu hiljaisuus

Lauri Otonkoski jatkaa ehdottamani hiljaisuuden kolmijaon purkamista ja sanoo, että fyysinen ja psyykkinen hiljaisuus ovat kaksi täysin eri asiaa.

”Fyysiselle melulle ei, ikävä kyllä, kukaan voi nykymaailmassa mitään. Eri juttu sitten on, miten psyykkiselle. Kun kyselit kesän alussa suostuisinko haastateltavaksi Janoon ja kun kerroit, että numeron teemana on tällä kertaa hiljaisuus, herätti se tietenkin omakohtaisia pohdintoja”, Otonkoski tunnustaa.

”Muun muassa siinä mielessä, että on kulunut kuutisen vuotta, kun julkaisin edellisen kirjani”, hän jatkaa.

”En tosin ole kokenut missään vaiheessa, että tämä aika on ollut mikään hiljaisuus, koska en ole tehnyt mitään päätöstä vetäytyä minnekään. Mutta kieltämättä tietynlainen tovi on kulunut viimeisimmän runokokoelmani Origamin ilmestymisen jälkeen.”

Palaamme kiitäväksi hetkeksi yhteiseen menneisyyteen. Debytoimme liki kolme vuosikymmentä sitten, tuolloin kuuden vuoden tauko kirjojen välillä olisi kuulostanut valovuodelta.

Nyt aika on tietysti toinen ja se on sitä kirjallisuuden ja ennen muuta runouden osalta. On tullut sekä vapaaehtoista että pakotettua hiljaisuutta muun muassa järjestelmämurroksen taholta, runous on joutunut hakemaan uusia väyliä.

”On tullut skeneä”, niin kuin Lauri Otonkoski muotoilee. ”Mennään enemmän livenä kuin aiemmin, on tullut uusi dimensio, eikä se haittaa tietysti pätkääkään. Meidän täytyy muistaa runouden historia. Se on täysin oraalinen, täysin puhuttua.”

”Toki osa lavalla esitetystä runoudesta kuuluu vain lavalle, osa runoudesta taas sopii sinne aika huonosti, ne pitää lukea paperilta. Tai näytöltä.”

”Myönnän myös, että aika ajoin olen vaalinut hyvää ja tuotteliasta hiljaisuutta, kun olen kuunnellut nuorten ja ahkerien runotulokkaiden kommentteja heidän ilmoittaessaan että ’illalla olis open mike ja ajattelin tehdä sinne vielä kaks runoa lisää’.”

”Yhtä lailla kuin runouden historiaan ja nykypäivään kuuluu oraalisuus, kuuluu siihen myös hiljaisuuden sieto. Kun pitää osata odottaa ja antaa materiaalin muhia ennen kuin vie sen eteenpäin, esimerkiksi kustantajalle. Kestää odotus sitten kaksi vuotta, kestää vaikka vuoden tai puolikkaan, niin aina se on kohtalaisen opettavainen tuokio kun tekee sen.”

Dodekafonia

”Huomasin eräässä vaiheessa, että olin kirjoittanut kahdenkymmenen vuoden aikana kuusitoista hyvin erityyppistä kirjaa”, Lauri Otonkoski jatkaa.

”Varsin rivakka tahti, myönnetään. Enkä erikseen sinä aikana miettinyt, että minun pitäisi tehdä nyt nopeasti jotain.”

Niinpä jos viimeisimmän julkaistun teoksen (runokokoelma Origami WSOY 2012) jälkeen on kulunut hieman aikaa, on se varmasti ollut myös hyödyksi. Poeetta on ladannut akkuja ja pohtinut asioita jälleen erään kerran uudelleen.

On koittanut tärkeä vaihe, halu uudistaa ja uudistua. Niin samaan aikaan iloa ja karvasta kuin se herkälle lyyrikonsielulle tuon tuosta on.

”Sanoja maailma on täynnä, sanoja löytyy aina”, Otonkoski muistuttaa. ”Olen kirja kirjan jälkeen tullut vaiheeseen, jolloin on ollut välttämätöntä miettiä seuraavan kirjan tekniikkaa ja lähestyä hetkeä, kun alkaa luonnostella sitä paperille.”

”Koska edellinen kokoelma oli tuonkaltainen ja luontoinen, niin seuraavassa pitäisi olla jokin aivan uusi lähtökohta.”

”Kun koneen sitten saa käyntiin, sanat alkavat itsestään tulla sinne mukaan. Ne asettuvat tuolloin toivottavasti eri tavoin ja toteuttavat eri energioita kuin edellinen kokoelma sisälsi. Koska lähtökohta on tällä kertaa toinen.”

Muusikkous puskee aika ajoin poeetassa läpi.

”Olen myös silloin tällöin pakottamalla pakottanut itseni mekanistiseen maailmaan katsoakseni mitä sieltä löytyy”, Otonkoski tunnustaa.

”Erään kerran kirjoitin serialistisen, sarjallisen nokturnon. Kopion suoraan Arnold Schönbergiltä periytyvän dodekafonian periaatteen suomen kieleen. Laitoin aakkoset järjestykseen ja emansipoin ne. Eli esimerkiksi X, Y ja Z toistuivat yhtä monta kertaa kuin A, joka on suomen kielen kirjaimista ja vokaaleista yleisin.”

”Minulle se oli antoisa löytöretki ja luultavasti myös lukijalle. Ainakin serialistinen nokturno oli erilainen, katse ja visio tutusta hieman sivuun.”

Olo

Kerron Laurille, että eräs lemppareistani hänen tuotannossaan on ehdottomasti vuonna 2002 ilmestynyt runokokoelma Olo ja siitä etenkin kokoelman aloittava osio nimeltä Tammikuu, josta yllä oleva runon katkelma on peräisin.

Olo on minulle kokoelmana hyvin vilpitön ja avoin, yhtä aikaa dokumentaarinen ja vetoava, kirja minkä luo palaa aika ajoin.

Kirjan voi poimia runohyllystä milloin vain ja lumoutua sen maailmasta. Onnistuneen runokokoelman merkki, hyvän runouden kutsu.

”Tämä kirja on myös hyvä esimerkki siitä kun puhuttiin äsken tekniikasta”, tekijä itse tunnustaa.

”Kokoelma rakentuu kuukausista ja jokaisessa kuukaudessa, osiossa on aina eri tekniikka, ja tämä taas tuo mukanaan uuden tyylin ja sanaston. Muistan katselleeni jälkikäteen Oloa hieman hämmentyneenä. Kirjoittaessa minulla ei ollut alunperin suunnitelmaa, että kuukausien vaihtuessa muuttaisin myös tekniikkaa. Niin vain tapahtui. Olin ikään kuin aina kuukauden lopussa vaivannut sen taikinan loppuun. Seuraava vaati uuden.”

Myös tässä kirjassa on hiljaisuus, se on omanlaisensa. Se on tekstien, runojen, osioiden, lauseista ja tapahtumista heräävien tuntemusten ja johtopäätösten välissä. Sen tuntee, kun palauttaa Olon jälleen runohyllyyn ja makustelee mitä on lukenut.

Niin kuin sanottu, hyvän runouden merkki, eräs niistä.

”Runokokoelmia voidaan arvioida myös niiden sisältämien hiljaisuuksien kautta”, Lauri Otonkoski sanoo.

”Tulee mieleen hyvänä esimerkkinä vaikkapa Tomas Tranströmer, joka on mestari tällaisessa. Hänhän luo runoissaan aivan valtavia psyykkisiä vyöryjä sanoilla, jotka ovat hiljaista hiljaisempia.”

”Runoissa on, kun niitä sommitellaan oikein, koko ajan kätköissä hämmästyttäviä, piileviä dynamiittipötköjä.”