Näin vas­taa ru­noi­li­ja Kai Nie­mi­nen, kun hä­nel­tä kysyy ru­nous­leh­ti Janon tä­män­ker­tai­sen tee­man mu­kai­ses­ti, oliko ru­nous hä­nel­le vaih­toeh­to. Is­tum­me aa­miai­sel­la en­ti­sen kou­lun keit­tiös­sä Per­na­jas­sa. Kai on asu­nut tässä ta­los­sa 40 vuot­ta, mäen­rin­tees­sä vi­han­tien puit­ten kes­kel­lä. Het­keä ai­em­min hän il­mes­tyi pi­haan kä­ve­ly­len­kil­tä, kut­sui si­sään ja alkoi kat­taa pöy­tään tee- ja voi­lei­pä­tar­vik­kei­ta.

Nie­mi­nen on pit­kän lin­jan ru­noi­li­ja, jos niin kli­sei­ses­ti voi­daan sanoa, jul­kais­sut pa­ri­sen­kym­men­tä ru­no­ko­koel­maa. De­byyt­ti Joki vie aja­tuk­se­ni il­mes­tyi vuon­na 1971 ja uusin, vii­mei­sin nyt vas­ti­kään ko­koel­ma ni­mel­tä He­rä­sin taas unes­ta.

- Se on mun vai­mo­vai­na­jal­le Elina So­rai­sel­le kir­joi­tet­tua kes­kus­te­lua, ru­noi­li­ja ker­too. - Siinä kir­jas­sa to­teu­tuu se, mikä on ru­nou­den idea. Pu­hu­taan jol­le­kul­le, sana koh­den­ne­taan. Tässä kir­jas­sa pu­huin Eli­nal­le sa­maan ta­paan kuin hän olisi ollut yhä elos­sa ja tässä.

- Ma­te­ri­aa­lia tuli aika mel­koi­ses­ti. Olin so­pi­nut Basam Book­sin kans­sa ru­no­ko­koel­mas­ta, mutta teks­tiä oli kol­mi­sen­sa­taa sivua, hän jat­kaa. - Sit­ten Tommi Park­ko il­moit­ti, että hän ottaa teks­tit mie­lel­lään edi­toi­ta­vak­seen ja hän eh­dot­ti myös melko pian, että ri­kot­tai­siin ma­te­ri­aa­lin kro­no­lo­gi­suus ja vaih­det­tai­siin se te­maat­ti­suu­teen. Tämä oli hyvä idea.

- Täl­löin löy­det­tiin missä oli tois­toa ja mitä piti kar­sia.

Ul­ko­puo­li­sen sil­män voima, eh­do­tan.

- Ni­me­no­maan! Nie­mi­nen nyök­kää. - Lu­ki­jal­le­han kirja on tar­koi­tet­tu. Olen teh­nyt samaa hom­maa itse, edi­toi­nut kä­si­kir­joi­tuk­sia eri kus­tan­ta­moi­den pyyn­nös­tä ja huo­man­nut, ettei kir­joit­ta­ja louk­kaan­nu, jos tälle pe­rus­te­lee muu­tos­toi­veet ja pois­tot hyvin.

Luontorunoilijat Mustan Jaskan tähtäimessä

Ru­nous on aina ollut vah­vo­jen tun­te­mus­ten tan­ner, ja usein se on ollut sitä var­sin­kin sen lie­peil­lä, kes­kus­te­luis­sa, de­ba­teis­sa, luon­neh­din­nois­sa. Kar­keas­ti sa­noen, kun on ha­lut­tu luo­ki­tel­la, jao­tel­la. Ja jol­loin on kär­jek­käim­mil­lään syn­ty­nyt vas­tak­kai­na­set­te­lua: ’tää on oi­ke­aa, toi ei ole, tom­mo­nen on ke­vyt­le­vi­tet­tä, tää jy­ti­see, pu­hut­te­lee’.

- Sa­moi­hin ai­koi­hin, kun mun esi­kois­ko­koel­ma il­mes­tyi, de­by­toi myös muun muas­sa Risto Rasa, Leif Fär­ding, Tommy Ta­ber­mann ja Arja Tiai­nen, Kai Nie­mi­nen muis­te­lee. - Nuo­ri­na aloit­te­le­vi­na krii­tik­koi­na oli­vat He­sa­ris­sa aloit­ta­neet Pert­ti Las­sil­la ja Vesa Ka­ro­nen. He myös kir­joit­ti­vat ko­lum­nin­ta­pai­sia jut­tu­ja kim­pas­sa ni­mi­mer­kil­lä Musta Jaska.

- Musta Jaska ru­pe­si mol­laa­maan, to­sis­saan tai ei, luon­to­ru­noi­li­joi­ta. Eihän sen pa­rem­min mua, Ris­toa, Lefaa tai Tom­mya olis voi­nut­kaan kut­sua lei­mal­li­sen po­liit­ti­sik­si ru­noi­li­joik­si. Mua se vi­noi­lu ei hir­veäs­ti häi­rin­nyt. Koin, että sa­no­taan mitä ta­han­sa, kir­joi­tan kui­ten­kin yh­teis­kun­nal­li­sis­ta asiois­ta, on ne sit­ten enem­män tai vä­hem­män pin­taan nos­tet­tui­na. Näin on mulle hyvä.

Ny­ky­kat­san­nos­sa hie­man kum­mas­tut­taa esi­mer­kik­si Leif Fär­din­gin ni­put­ta­mi­nen yk­si­no­maan luon­to­ru­noi­li­jak­si. Hän­hän, niin ’hippi’ kuin oli­kin, oli suo­ma­lai­sen vih­reän aat­teen var­hai­sim­pia esi­tais­te­li­joi­ta kir­jal­li­suu­den ken­täl­lä. Mutta tätä ei sil­loin nähty ja ni­pu­tus oli val­mis.

- Just näin, Nie­mi­nen on samaa miel­tä. - Ys­tä­vys­tyin monen po­liit­ti­sek­si lue­tun ru­noi­li­jan kans­sa, esi­mer­kik­si Pent­ti Saa­rit­san kans­sa. Tulin toi­meen Kult­tuu­ri­vih­ko­jen jen­gin kans­sa. Sinä ai­ka­na pal­jon kär­jis­tet­tiin hyvin no­peas­ti, moni asia po­la­ri­soi­tui, mutta en hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti ko­ke­nut kuu­lu­va­ni po­la­ri­soi­tu­nei­siin.

- Toki mut alet­tiin tun­tea pik­ku­hil­jaa myös ja­pa­nin kie­len kään­nök­sis­tä­ni ja tie­dos­tin, että ja­pa­ni­lai­suut­ta pi­det­tiin aika sno­bis­ti­se­na tou­hu­na, mutta hei­dän­pä oli syytä pe­reh­tyä sii­hen tar­kem­min.

Herra Ogis­hi­ma

Kai Nie­mi­nen tun­ne­taan to­del­la­kin ru­noi­li­jan työn ohel­la hänen tai­doik­kais­ta ja­pa­ni­lai­sen kir­jal­li­suu­den suo­men­nok­sis­ta. Ja jäl­leen ker­ran hän itse sanoo kään­tä­mis­työn kul­ke­van luon­te­vas­ti li­mit­täin oman kir­joit­ta­mi­sen kans­sa.

- Multa on usein ky­syt­ty ’onko ja­pa­ni­lai­nen ru­nous vai­kut­ta­nut suhun?’ Olen vas­tan­nut, että ilman muuta, yhtä lail­la kuin sak­san-, englan­nin- tai ruot­sin­kie­li­nen ru­nous, hän sanoo. - Oli­sin hir­veän huono lu­ki­ja, jos lu­ki­sin kir­jo­ja, jotka eivät tee muhun vai­ku­tus­ta. Kaik­ki mitä luen, vai­kut­taa per­soo­naa­ni jol­lain ta­voin.

- Ja­pa­nin kie­leen pää­dyin fai­jan kaut­ta, Nie­mi­nen jat­kaa. - Ky­syin hä­nel­tä lu­kioiäs­sä, voi­si­ko hän opet­taa mulle kii­naa. Eihän fai­ja­kaan oi­keas­taan pu­hu­nut kii­naa, koska hän oli klas­si­sen kii­nan kään­tä­jä eikä sitä kiel­tä ole oi­keas­ti pu­hut­tu kos­kaan. Klas­si­nen kiina on ollut kir­joi­tus­kie­li, ru­nou­den ja fi­lo­so­fian kieli.

- Mutta faija sanoi, ettei hän osaa opet­taa ja ojen­si mulle sen si­jaan kir­jat, jois­ta hän oli op­pi­nut. ’Aloi­ta niis­tä’, se eh­dot­ti. Mutta hän vink­ka­si, että mun kan­nat­tais opis­kel­la myös ja­pa­nia.

Kii­nas­sa oli käyn­nis­sä 60- ja 70-lu­ku­jen tait­tees­sa kult­tuu­ri­val­lan­ku­mous eikä Kii­nas­ta toi­mi­tet­tu enää ul­ko­mail­le klas­si­koi­ta. Maas­sa oli lo­pe­tet­tu nii­den jul­kai­se­mi­nen, van­hat kir­jat oli pantu kir­jas­to­jen luk­ko­jen taa, klas­sik­ko­ru­noi­li­joi­den ja fi­lo­so­fien teks­te­jä ei saa­nut le­vit­tää kan­sal­le.

Mutta Ja­pa­nis­ta klas­si­koi­ta yhä sai ja sel­lai­si­na pai­nok­si­na, jois­sa oli al­ku­teks­ti sekä mu­ka­na ja­pa­ni­lai­set se­li­tyk­set ja kom­men­tit.

- Faija sanoi, että hä­nel­le ois nyt ja­pa­nin kie­len tai­dos­ta hyö­tyä, koska hä­nel­lä on ne kir­jat, mutta hän ei ym­mär­rä niis­tä nuo­teis­ta mi­tään, Nie­mi­nen muis­te­lee. - Vas­ta­sin, että en mä ja­pa­nia, se on sel­lais­ta kir­si­kan­kuk­kia ja ki­mo­noa.

- Mutta kun olin al­ka­nut yli­opis­tol­la opis­ke­le­maan teo­reet­tis­ta fi­lo­so­fi­aa ja sain kä­sii­ni joh­da­tus­kir­jan ze­niin, niin siinä oli aika lail­la kii­na­lai­sia ja ja­pa­ni­lai­sia ru­no­si­taat­te­ja. Ne lu­mo­si­vat mut. Aloin funt­sia, että ja­pa­nin kie­len opis­ke­lus­sa vois olla itua.

Ja niin se sit­ten alkoi. Ensin yli­opis­ton stu­dia ge­ne­ra­lia kes­kus­te­lu­ryh­mis­sä, koska muuta ei vielä tuol­loin ollut. Näi­hin ai­koi­hin Nie­mi­nen ta­pa­si Veik­ko Po­la­me­ren, toi­sen mai­neik­kaan ja­pa­nin kie­len ja kir­jal­li­suu­den en­tusias­tin, ja Po­la­me­ri tu­tus­tut­ti Nie­mi­sen herra Ogis­hi­maan.

- Veik­ko otti Ogis­hi­mal­ta yk­si­tyis­tun­te­ja, pian otin mi­nä­kin, Nie­mi­nen ker­too. - Ja ennen pit­kää Ogis­hi­ma tie­dus­te­li multa, tie­täi­sin­kö Hel­sin­gis­tä asun­toa erääl­le ja­pa­ni­lai­sel­le po­jal­le vuo­dek­si. Ker­roin, että siinä asun­nos­sa, jossa asuin, oli va­pau­tu­mas­sa pal­ve­li­jan huone, ja sinne tämä ka­ve­ri muut­ti.

- Se oli mun ja­pa­nin ar­ki­kie­li­kyl­py, sillä jut­te­lin tämän ka­ve­rin kans­sa ja­pa­nia päi­vit­täin. Ja kun hän muut­ti, ti­lal­le tuli toi­nen ja­pa­ni­lai­nen ka­ve­ri ja kol­man­te­na vuon­na kol­mas. Ja kun tämä vii­mei­nen muut­ti pois, osa­sin ja­pa­nia jo niin pal­jon, että saa­toin jat­kaa sen opis­ke­lua omin päin.

Kääntäjä häviää välistä

Ul­ko­na pu­hal­ta­vat syys­ke­sän na­va­kat tuu­len­puus­kat. Kesä näyt­tää päät­ty­neen no­peam­min kuin olisi us­ko­nut, jo elo­kuus­sa. Kai Nie­mi­sel­lä on keit­tiö­nik­ku­na raol­laan. Kuu­luu kun pi­hal­la pen­sai­kot ha­vi­se­vat puus­kis­sa.

Ru­nol­li­nen ilma, ajan­koh­ta, vuo­den­ai­ka - vai joh­tuu­ko se van­han talon, keit­tiön ja sen isän­nän luo­mas­ta au­ras­ta, il­ma­pii­ris­tä?

Nie­mi­nen alkaa ker­toa omas­ta nä­kö­kul­mas­taan suo­men­ta­mi­seen. Yhtä hyvin hän voisi puhua ru­nois­taan, yh­tä­läi­nen ote, lä­hei­syys. Voisi sanoa, niin kuin ru­noi­li­ja itse luon­neh­ti ai­em­min näi­den kah­den työn, kir­joit­ta­mi­sen ja suo­men­ta­mi­sen, kes­ki­näis­tä suh­det­ta: ne kul­ke­vat li­mit­täin.

Luon­te­va Per­na­ja, herää mie­lee­ni. Ja sitä tämä mäen­si­vu, talo ja talon asu­kas kaik­ki­neen ovat.

- Nä­kö­kul­ma­ni suo­men­ta­mi­seen on, että koe­tan kään­tää niin kuin teks­tin kir­joit­ta­ja olisi ollut suo­ma­lai­nen, Nie­mi­nen ker­too. - Niin kuin hän olisi käyt­tä­nyt suo­mea äi­din­kie­le­nään. Mä oon pi­tä­nyt sitä erään­lai­se­na dia­lo­gi­na mun ja kir­joit­ta­jan vä­lil­lä. Olen ikään kuin työn ede­tes­sä ky­sel­lyt kir­joit­ta­jal­ta ’näin­kö sen tar­koi­tit? oli­si­ko tämä niin kuin sa­noi­sit sen suo­mek­si?’

- Ja sen vas­tauk­sen on tun­te­nut sit­ten hy­vä­nä, miel­lyt­tä­vä­nä vä­räh­te­ly­nä. Oi­keal­la po­lul­la ol­laan. Kir­joit­ta­ja ken­ties vuo­si­sa­to­jen takaa nyök­kää hy­vil­lään. hän jat­kaa. - Sa­noin tuos­sa ai­em­min, että ru­nous on aina kir­joi­tet­tu jol­le­kin, tar­koi­tet­tu pu­hut­te­le­maan. Hy­väs­tä ru­nos­ta löy­tyy aina te­ki­jän oma puhe, joka on tar­koi­tet­tu just sulle, lu­ki­jal­le suun­nat­tu.

Kai Nie­mi­nen tun­nus­taa, että tämä juuri on se, mikä häntä kieh­too kään­tä­mi­ses­sä ja mikä tekee siitä he­del­mäl­lis­tä dia­lo­gia.

- Se on ensin dia­lo­gia kir­joit­ta­jan ja kään­tä­jän vä­lil­lä. Sit­ten se muut­tuu dia­lo­gik­si kään­tä­jän ja lu­ki­jan vä­lil­lä. Ja sen jäl­keen on tar­koi­tus, että kään­tä­jä hä­vi­ää vä­lis­tä ja dia­lo­gi on tästä läh­tien al­ku­pe­räi­sen teks­tin ja lu­ki­jan vä­lil­lä, hän tii­vis­tää aja­tuk­sen.

Erit­täin hieno ana­lyy­si - ja mikä var­mas­ti on hy­väs­sä kään­nök­ses­sä aina totta. Tätä vain ei tule lu­ki­ja­na aina niin aja­tel­leek­si.

- Kään­tä­jäl­lä täy­tyy aina olla var­muus, Kai Nie­mi­nen täh­den­tää vielä lo­puk­si. - Täl­löin tämä dia­lo­gi to­teu­tuu. Jos kään­tä­jä ei ole varma, hei­jas­tuu se sit­ten tie­ten­kin kään­nök­seen. Ei voi käyt­tää kään­nös­tä, jossa asia on ehkä näin, vaan sen täy­tyy olla just.